Keskoskontrollissa

Jos pojat olisivat malttaneet pysyä masussa laskettuun aikaan asti, ikää olisi nyt 4kk. Tämän kunniaksi pääsimme tänään keskoskontrolliin lääkärin ja fysioterapeutin hypisteltäväksi. 

Vaunulenkkeily kohti sairaalaa nosti väkisinkin muistoja mieleen. Kuinka pieniä ja avuttomia pojat syntyessään olivat ja kuinka kehoissa oli kiinni piuhoja ja letkuja (kuten kuvasta näkee). Miten itse lähdin aina itkien iltaisin kotiin ja odotin uutta aamua tulevaksi. Miten läheisiksi hoitohenkilökunta keskolaviikkojen aikana tulikaan, kaupungilla törmäillessä jäädään edelleen jutustelemaan. 

En voi sanoa muuta kuin olevani onnellinen siitä miten kaikki päättyi. Muistan edelleen sen tuskan ja epätoivon mitä koin maatessani Tyksissä vuodelevossa neljä viikkoa. Tai miltä tuntui kun Onnin sykkeet alkoivat synnytyksen aikana laskea voimakkaasti ja minut kärrättiin kiireellä leikkaussaliin. Puhumattakaan ajasta ennen raskautta, jolloin toive lapsesta täytti kaikki ajatukset ja hoidot olivat viedä välillä järjen. 

Matkamme perheeksi ei ole ollut nopea tai kivuton. Ehkä sen vuoksi saimme tänään iloisia uutisia: pojilla on kaikki hyvin ja keskola jää muistoksi muiden asioiden joukkoon! Hyvä pojat!

Voihan elämä

Luin tänään tuttavani facebook-päivityksen, jossa luki näin "Tänään on ollut kyllä paha, paha päivä. Vielä yksi tällainen niin...". Selvennyksen vuoksi todettakoon, että kyseessä on kahden pienen lapsen äiti. Tästä päivityksestä juolahti mieleeni kirjoittaa ajatuksiani lapsiperheen arjesta. Meillähän se sattui tulemaan luonnonoikusta heti vielä tuplana. 

Kuinka moni ensimmäistä lastaan odottava äiti (tai isä) oikeasti ymmärtää millaista vauvaperheen arki on? Ei kukaan, väitän minä. Se on kuulkaas niin, että vaikka lapsiperheiden luona olisi vieraillut kuinka paljon, näkee hommasta vain pienen murusen. Ja yleensä sen kauniimman ja siistimmän puolen :) Kun (odotettuja) vieraita tulee, kodista on suuremmat sotkut pyyhitty pois ja lapsilla puhtaat vaatteet päällä. Yllätysvieraat voivat nähdä sitten jotain toisenlaista, kuten:

Äidin ja isän tukka pystyssä "tyylikkäisiin" kotiasuihin puettuna. Raskaudenaikaiset venyneet kotihousuthan ovat vielä ihan kelvot. Ja mitä väliä, koska vaatteet ovat kuitenkin täynnä erilaisia läiskiä. Monikkoäitikaverini tokaisikin kesällä osuvasti sanottuaan "Nyt alkaa tulla sellainen olo, että vois mennä suihkuun. Olen saanut päälleni tänään pissaa, oksennusta ja lokin paskaa..."

Vauvoilla on päällä tyylikkäät sävysävyyn sointuvat vaatteet. Tai oli (noin pari tuntia aamulla), kunnes toiselta lipsahtaa legendaarinen niskapaska ja asu menee vaihtoon. Tai maitopullo kaatuu päälle. Tai pissavaippa vuotaa. Tai kuola kastelee bodyn litimäräksi. Tai soseruoka lipsahtaa päälle. Oikeasti päällä on usein myös yökkärit vielä lounasaikaan. Turha niitä on heti aamulla vaihtaa, varsinkaan jos iltapäivällä on lähtö jonnekin, kuten neuvolaan. 

Lelut ovat sikinsokin ympäri pöytiä ja lattioita. On ihan hullun hommaa korjailla niitä iltaisin johonkin söpöihin lelukoppiin, kun aamulla klo 06 ne kaivetaan heti uudelleen esille. Ainoa keino pitää joku järjestys on pitää lelujen määrä minimissä. 

Kodissa on meteliä. Vauvojen mielestä on kivaa kiljahdella, itkeä, jokeltaa ja äännellä mitä erikoisemmilla tavoilla. Lisäksi viihdykkeeksi tarjotuista leluista lähtee söpöjä pili-pili-pom ääniä. Ostaessani ankkalekun käytettynä myyjä pahoitteli, että lelusta on ääni rikki. Itse tuulettelin asiaa, mahtavaa, yksi ääni kodissa vähemmän....

Patjoja on ympäri asuntoa. Vauvojen nukkuminen säätelee koko perheen nukkumista. Ei ole väliä missä huoneessa, missä asennossa tai millaisella patjalla vanhemmat pikkulapsiaikaan nukkuvat. Kunhan nyt ylipäätään saavat nukuttua joka yö edes vähän. Jos vielä osaavat kun ovat jo tottuneet toistuviin yöllisiin herätyksiin. 

No mutta nämähän olivat tällaisia esimerkkejä, meillähän on kotona ihan toisenlaista :) 

Kyllä isä osaa

Arki on nykyään melko hetkistä. Siitä huolimatta ehdimme suurpiirteisesti tehdä elämässämme kaiken sen kuin aiemminkin. Pyykit tulee pestyä ja kotikin tulee imuroitua kerran viikossa. Lisäksi ehdimme lenkkeillä ja nähdä ystäviä ihan tarpeeksi. Ihmettelimmekin mieheni kanssa taannoin mihin ihmeeseen olemme aikamme ennen kuluttaneet. Ilmeisesti johonkin turhanpäiväiseen, kuten liialliseen työntekoon.... 

Päivien hektisyys alkaa meidän taloudessa aamukuuden pintaan, kun pojat ilmoittelevat olevansa hereillä. Sitten seuraakin ennen puoltapäivää seuraavat toimet: aamumaidot pojille ja oma aamupuuro & kahvi, poikien nukutus aamupäiväpäikkäreille, omat aamurutiinit, poikien vaipanvaihtoa vähintään yhteensä neljä kertaa (yleensä kuusi, koska kakkahan tulee parhaiten puhtaaseen vaippaan), poikien pukeminen (jos ollaan iltapäivällä jonnekin lähdössä), lounasmaidot ja perunasoseet pojille, oma lounas (eilisiä jämiä, turha haaveilla että itselle ehtisi ruokaa oikein valmistaa). Siinäpä se. Näiden jälkeen ollaankin valmiita iltapäiväpäikkäreille vaunuihin. Nyt kun syksy on tullut niin pitää tietysti pukea pojille tuossa vaiheessa vielä lisää kerroksia yli 6kg mittoihin kasvaneisiin vartaloihin. 

On ollut päiviä, jolloin olen ihan katki jo klo 12:30. Tässä perheessä vaunulenkit alkavatkin harventua, ellei lenkittäjäksi löydy silloin tällöin iltapäivisin joku muu. En jaksa koko ajan marssia ympäri kaupunkia. Pojat siirtyvät kohta nukkumaan parvekkeelle (kun ilman viilenevät) tai alan itse tönöttää kerrostalon pihamaalla talonmiehen kanssa rupatellen. 

On siis sanomattakin selvää, että olen alkanut kaivata omaa aikaa. Hektisyydestä johtuen yöuneni ovat nimittäin alkaneet kärsiä. Irrottautuminen on vain ollut itselle kovin vaikeaa. Kysessä lienee jokin äitisyndrooma, ihan kuin minulla ei olisi oikeutta minnekään mennä! Imetys on tietysti tehnyt omat ongelmansa lähtemiseen, koska ruoka-aikaan on pitänyt olla paikalla. Eipä tarvi enää. Imetys on nimittäin meidän perheessä nyt finito! Luopumisen tuska oli kova mutta olo on kyllä helpottunut. Kahden vauvan imettäminen ei ole meinaan mitään helppoa hommaa. 4,5kk jaksoin, nyt tissit kuuluvat taas itselleni. Ja tuolle isommalle pojalle, joka on raukka parka joutunut niistä erossa pysymään kuukausia :)) Ihanaa pukea päälle myös kunnon liivit!! Ja enää ei tarvitse miettiä mitä päällensä pukee. Että  saako tän ja tän asun kanssa tissit paljaaksi? 

Omaa aikaa saadakseni mieheni lähti poikien kanssa eilen golfkentälle. Yritin ensin vastustella, että eihän siitä nyt mitään tule kun niille tulee kohta nälkäkin (äitisyndrooma). Mutta sitten totesin, että lähtekööt! Ei kai se minun ongelmani ole jos hommat eivät häneltä suju. Ja sujuivathan ne!  Kun tulin myöhemmin illalla omaa aikaa viettämästä takaisin kotiin koko katras oli kylpyhuoneessa suihkunraikkaina. Tässä kuvatodiste söpöstä näystä kylppärissä. Mä rakastan mun poikia!