Vaunulenkkeily kohti sairaalaa nosti väkisinkin muistoja mieleen. Kuinka pieniä ja avuttomia pojat syntyessään olivat ja kuinka kehoissa oli kiinni piuhoja ja letkuja (kuten kuvasta näkee). Miten itse lähdin aina itkien iltaisin kotiin ja odotin uutta aamua tulevaksi. Miten läheisiksi hoitohenkilökunta keskolaviikkojen aikana tulikaan, kaupungilla törmäillessä jäädään edelleen jutustelemaan.
En voi sanoa muuta kuin olevani onnellinen siitä miten kaikki päättyi. Muistan edelleen sen tuskan ja epätoivon mitä koin maatessani Tyksissä vuodelevossa neljä viikkoa. Tai miltä tuntui kun Onnin sykkeet alkoivat synnytyksen aikana laskea voimakkaasti ja minut kärrättiin kiireellä leikkaussaliin. Puhumattakaan ajasta ennen raskautta, jolloin toive lapsesta täytti kaikki ajatukset ja hoidot olivat viedä välillä järjen.
Matkamme perheeksi ei ole ollut nopea tai kivuton. Ehkä sen vuoksi saimme tänään iloisia uutisia: pojilla on kaikki hyvin ja keskola jää muistoksi muiden asioiden joukkoon! Hyvä pojat!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti