Syyskuu vierähti ohi nukkumista ajatellen. Ja etupäässä sitä, että miten ihmeessä sitä saisi nukuttua. Lähes viisi kuukautta jatkunut syöttöjen hoitaminen, hereille säpsähtely pienempäänkin ääneen (äidinvaistoa kuulemma) ja koiranunen nukkuminen tekivät tälle äidille tehtävänsä. Kun pojat alkoivat puuron tullessa kuvioihin nukkua putkeen klo 20:30-05 tai jopa 06, tämä äiti ei osannutkaan enää nukkua. Olin jo niin tottunut heräilyyn, että kun nukkuminen olisi ollut mahdollista, se ei enää onnistunutkaan.
Vähän aikaa jaksoin nukkumattomuutta, kunnes aloin käydä ylikierroksilla. Rauhoittuminen nukkumaan ei enää onnistunut ja koko nukkumisen ajattelustakin tuli ahdistavaa. Väsymykseni ja olotilani äityi lopulta niin kurjaksi, että oli käännyttävä lääkärin puoleen. Unirytmini oli totaalisesti sekaisin ja oli muutoksen aika. Lääkärin mukaan en ole ainoa tästä vaivasta kärsivä äiti.
Jotta unirytmini saatiin takaisin paikoilleen tehtiin perheessämme kaikenlaisia muutoksia. Jotta mieheni pystyi nukkumaan (ja lähtemään töihin), siirtyi hän nukkumaan olohuoneeseen ja hoiti muutaman viikon kaikki yöheräilyt ja mahdolliset syötöt yksin. Kaikki kunnia rakkalle miehelleni! Tähän päädyttiin siksi, että jos nukuin, niin minun oli annettava sitten nukkua. Kävin myös muutama viikko sitten nukkumassa äitini luona ja toisena viikonloppuna mieheni oli poikien kanssa omien vanhempiensa luona yötä. Ja veljeni vaimoni kiirehti avuksi keski-suomesta yhtenä viikonloppuna. Tässä kohdin todella huomasin, kuinka tärkeää on, että tukiverkko on kunnossa. Raskausaikana tuli luettua monenlaista monikkoperheen opasta ja tukiverkon tärkeyttä korostettiin niissä kaikissa. Nyt se tuli todella testatuksi ja totesimme sen erinomaiseksi. Puhumattakaan päiväsaikaan saamastamme avusta, kun nukkumattomuuttani olin niin väsynyt että en olisi mitenkään selvinnyt poikien hoidosta yksin.
Muutamia viikkoja sitten olo oli epätoivoinen ja tuntui, että mistään ei voi enää ikinä tulla mitään. Mutta kas kummaa, sanonta "kaikki loppuu aikanaan" piti taas paikkansa, vaikka se ei pahimman hädän hetkellä lohduttanutkaan. Nyt olen jälleen "elävien kirjoissa". Nukun ihan normaalisti pienten vauvojen äidin tavoin ja olen alkanut nukkua paljon sikeämmin. Viimekin yönä mieheni heräsi Onnin itkuun minua aiemmin, aivan mahtavaa. Olen siis päässyt jotenkin eroon yliherkästä reagoimisestani kaikkiin lastenhuoneen suunnalta kuuluviin ääniin!
Näiden viikkojen aikana kun minun ja mieheni nukkuminen ja jaksaminen nousi perheessämme keskiöön, Onnin nukkuminen teki jälleen muutoksen. Ongelmien määrä on siis vakio :-) Mitä ilmeisemmin kävi nyt niin, että koska en itse saanut nukuttua kävin "turhaan" hyssyttämässä Onnia takaisin uneen ja nyt pikkuprinssimme tykkää valvoa keskellä yötä kiljahdellen sängyssään tai itkien nukkumattomuuttaan. On siis unikoulun aika, koska pojat lähestyvät juuri tuota pikaa maagista 6 kk:n ikää. Viime yönä aloitimmekin sitten sillä päätöksellä, että vaikka poika itkisi miten, sängystä ei enää nosteta syliin, viereen nukkumaan ei enää kiikuteta tai maitoa ei tarjoilla. Viime yönä 35 minuutin tassuhoito teki tehtävänsä ja nukkumatti lensi pinnasänkyyn uudelleen. Sen jälkeen olikin sitten Elmerin rauhoittamisen vuoro, koska isoveli oli herännyt pikkuveljen itkuun. Taas tuli todetuksi, että kyllä olisi ollut helppoa jos vauvoja olisi vain yksi. Tunnin valvomisen jälkeen pääsin kuitenkin itse takaisin nukkkumaan, joten ei se nyt niin paha rasti ollut. Ensi yönä onkin miehen valvomisvuoro.
Mitä tästä kaikesta unihässäkästä olen sitten oppinut? No ainakin sen, että ensimmäistä lasta odottaessaan valvomiseen, öisiin heräilyhin ja syöttöihin tai loputtomaan väsymykseen ei vaan kertakaikkiaan voi mitenkään valmistautua. Sitä kun ei vain pysty kuvittelemaan etukäteen. Taas ollaan yhtä kokemusta rikkaampana matkalla kohti onnellisuutta. Vanhemmuus kasvattaa, erä yksi on takana.
