Koti-ikävää

Saimme kutsut itsenäisyyspäivänä vietettäviin tupareihin, joihin halusimme ehdottomasti mennä. Tiedossa oli hyvien ystävien seuraa, maukasta ruokaa, musiikkia ja myös lasien kilistelyä. Ainaisen tuulipuvussa lampsimisen sijaan oli ihana tälläytyä mekkoon ja korkkareihin ja jutella koko ilta aikuisessa seurassa. Lapsenvahditkin oli saatu hommattua koko yöksi hyvissä ajoin ja itselle oli hommattu kodin sijaan toinen yöpaikka. Olosuhteet olivat siis taatusti kunnossa! Huomisesta ei ollut huolta, lapsenvahdit olivat superluotettavia ja kaikki olivat terveitä. Jipii.

Ilta olikin tosi mukava! Ja yö. Paitsi että nukuin aika huonosti vieraassa paikassa (alkoholilla ei tietysti ollut mitään osuutta asiaan). Aamulla heräsin surkeana. Minulla oli ihan hirvittävä koti-ikävä. En sitten muistakaan kokeneeni mitään sellaista tunnetta sitten poikien syntymän. Hyvä, että en heti repinyt miestäni ylös sängystä ja komentanut käynnistämään autoa. Päätin olla kiltti vaimo ja annoin mieheni vielä nukkua ja siten sain itsekin aikaa ajatella. Tässä ajattelutyön tulosta.

Ennen lapsia sitä välillä tarvitsi kaikenlaisia "sirkustemppuja" tunteakseen olonsa rentoutuneeksi ja  elämänsä merkitykselliseksi. Piti kokeilla uusia urheilulajeja, matkustella uusissa kohteissa, käydä shoppailureissuilla muissa kaupungeissa, testata tuntemattomia ruokaravintoloita tai istua pitkiä iltoja ja viikonloppuja ystävien, tuttavien ja puolituttujen seurassa. Nyt kun tänä aamuna heräsin vieraasta paikasta ilman lapsiani (toki rakkaani vierestä), tunsin oloni epätavallisen tyhjäksi. Tajusin, että arki omien lasteni kasvua ja kehitystä seuraten on tällä hetkellä kaikista parasta, mitä elämällä on minulla tarjottavana. Viis veisaan siitä, vaikka en juuri nyt pääse matkustelemaan, kokemaan kulttuuria tai en ehdi ystävienkään kanssa seurustella kovin syvällisiä. Se ei haittaa, sillä näiden asioiden aika isommassa mittakaavassa on taas myöhemmin.

Mikä syvä rakkauden tunne minulle tuleekaan kun lapseni katsovat minua silmiin ja hymyilevät tai kun kuulen iloisen "ätä, ätä, ätä"-jokeltelun ympäriltäni. Tai miten ihanalta tuntuu katsoa poikien kehitystä ja uusien asioiden oppimista päivittäin. Olen mielettömän kiitollinen siitä, että minulle on tässä elämässä annettu mahdollisuus kokea äitiys. Vaikka välillä väsyttää ja turhauttaa päivästä toiseen samanlaisena toistuva arki, kylpyhuoneessa eteen tuleva pyykkivuori tai puurokattilan tiskaus.

Suuressa mittakaavassa tällaiset väsymyksen tunteet ovat kuitenkin se ja sama. Äitiys antaa miljoona kertaa enemmän kuin se ottaa. Pojat täyttävät ensi viikolla 8 kuukautta ja nyt todella voin sanoa ymmärtäväni mistä perheelliset ovat aiemmin puhuneet. Vanhemman ja lapsen välistä rakkautta ei voi mikään asia elämässä korvata. Kohta tulee joulu ja minulla on vihdoin kaksi omaa pikkutonttua.