Ajanhallintani on mullistunut. Kaikki sellainen pipertäminen, johon ennen oli aikaa, hoidetaan nykyisin vasemmalla kädellä. Ja oikein hyvää jälkeä tulee siitä huolimatta! Eräs näistä vasemmalla kädellä hoidettavista asioista on meikkaaminen. Naisellinen puunaaminen on meinaan meidän perheessä nyt minimissään. Eli oikeammin sitä ei hoideta millään kädellä, olen tullut sen suhteen täysin kädettömäksi. En kehtaa lapsettomille ystävilleni edes näyttää kosmetiikkavarastoani. Jos sitä nyt varastoksi voi nimittää, kun se sisältää pari säälittävää purnukkaa ja nekin ovat pääosin apteekista ostettuja.
Kyse ei ole siitä, etteikö minusta olisi mukavaa/piristävää/ihanaa aamuisin kunnolla laittautua. Olen vain lopettanut toistaiseksi yritykset usean säälittävän yrityksen jälkeen. Kerran yritin laittaa ripsiväriä heiluttaen samalla toisella jalallani auton turvakaukaloa. Ripsivärit levisivät ympäri naamaa ja sotkun puhdistamiseen meni enemmän aikaa kuin värin levitysyritykseen. Muutaman kerran mies on istunut jo tovin autossa poikien kanssa ja palannut takaisin sisälle hakemaan minua. Olen äkkiä heittänyt meikkipurnukat sivuun ja lähtenyt mieheni mukaan sinne, minne meidän jo on pitänyt olla menossa.
Tänään aamulla oli viimeisin yritykseni meikkaukseen. Olin laittanut hiukset tanaan ja kaupunkivaatteet päälle, sillä olin lähdössä kyläilemään äiti-ystävän luokse. Nousin näitä operaatioita varten varta vasten aika pian poikien heräämisen jälkeen, jotta kerrankin ehtisin syödä aamupuuron lämpimänä (eikä mikrossa uudelleen lämmitettynä) ja jotta erityisesti ehtisin kerrankin meikata (ihan huvin vuoksi tai osoittakseni että kykenen siihen). Tiesin vallan hyvin, että pojat jaksavat olla hereillä kitisemättä tasan kaksi tuntia aamuheräämisensä jälkeen. Siinä ajassa minun olisi syötävä aamiainen, juotava kahvini, pestävä puurokattila, laitettava hiukseni, puettava päälleni, pakattava hoitolaukku ja oma käsiveska, syötettävä pojat (toinen pullosta ja toinen tissistä), suoritettava poikien aamupesut ja pisut, puettava lapsukaiset säädyllisiin vaatteisiin, ja istutettava heidät lelujen kera turvakaukaloihin. No miten kävi? Pieleen meni. Siinä vaiheessa kun olisi ollut meikkauksen vuoro, olkkarista kuului väsykitinää ja päädyin hyssyttelyhommiin. Olin ehtinyt kuitenkin jo kaivaa ripsivärin laatikosta, joten edistystä ehti sinänsä tänäänkin tapahtua.
Koska fakta nyt tuntuu olevan, että pienten vauvojen kanssa ei ennätä itseään liiemmin peilistä tuijotella, olen päätynyt noudattamaan urheilulookkia ympäri vuorokauden. Miehen tullessa tänään töistä lähdinkin piipahtamaan kaupungilla ja ostin uusia vapaa-ajan asusteita. Olkoot sitten edes verkkarit tyylikkäät, kun niissä kerran jatkuvasti kulkee. Urheilulook tukee päivääni muutenkin. Iltapäivän kahden tunnin vaunulenkkejä ei viitsi korkokengissäkään sipsutella, vaikka sellaiset sattuisivat eteisestä käteen osumaankin. Paljon mukavampi juosta, niin tulee oma liikuntakin hoidettua siinä samassa. Ja ei sillä meikilläkään ole ollut loppujen lopuksi väliä. Aurinkoinen kesä toi mukanaan aurinkolasien superkäytön. Ja kohta ei ole väliä tukallakaan. Räntää kun alkaa tulla taivaalta, pipo on päähän laitettava joka tapauksessa. Pikkuprinssit rakastavat äitiään pystytukasta huolimatta ja avoliitossahan nämä ovat pikkuseikkoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti