Pojat pääsivät viikonloppuna siirtymään lämpösängystä tavalliseen vauvojen sairaalasänkyyn. Samoin jalkapohjista signaalia ottaneet happisaturaatiomittarit poistettiin maanantaina, koska niitä ei enää tarvittu. Nyt meidän poikien potilashuoneessa ei piippaa enää yksikään mittari! Seuraavana etappina onkin opetella kunnolla syömään, jonka jälkeen lähdemme koko joukko kotiin! Ensi viikosta on kovasti puhuttu:)
Molemmilla pojilla on vielä nenä-mahaletkut ruokailuhetkiä tukemaan. Jostakin syystä letkujen käyttö on aiheuttanut minussa eniten tunteita. Isä suhtautuu asiaan tyynemmin ja kärsivällisemmin. Minä tapani mukaan hieman hätäilen... Molemmat pojat syövät osan ateriastaan jo suoraan rinnasta ja pullosta menee monta kertaa päivässä koko ateria. Välillä poikia kuitenkin väsyttää niin, ettei syöminen tahdo luonnistua luomien lurpsuessa kiinni, joten letkua tarvitaan. Erityisesti öiseen aikaan keskoslapsia ei aina herätetä syömään vaan turvaudutaan letkuun. Tämä asia saattaa silti lähipäivinä korjaantua, kun ruokailuissa siirtytään asteittain kahdeksasta kuuteen ja ruokailuvälit ovat näin pidemmät. Jospa pojat olisivat sitten aina ruoka-aikoina paremmin hereillä. Itse en nimittäin aina ymmärrä, miten voi oppia syömään jos ei syötetä...
Keskola noudattaa toiminnassaan Vanhemmat Vahvasti Mukana -projektia.
Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että me vanhemmat saamme osallistua hoitoon niin paljon kuin haluamme ja vanhemmat muodostavat hoitajien kanssa tiiviin hoitotiimin. Oma päiväni rytmityykin nyt niin, että tulen aamulla sairaalaan klo 10 ollakseni paikalla lääkärikierron aikana. Tämän jälkeen alkaa ensimmäinen hoitokertani, johon syöttöineen, vaipanvaihtoineen, pesuineen, kakkakatastrofeineen ja punnituksineen menee aikaa tunnista puoleentoista, riippuen onko joku auttelemassa minua vai ei ja mikä poikien syömistahti/ -tapa on. Tämän jälkeen pitääkin itse syödä lounasta jossakin/eväitä, pumpata rintamaitoa tai hyssytellä/pitää sylissä mahdollisesti hereillä olevia poikia. Sitten aloitetaankin alusta. Isä tulee paikalle työpäivän jälkeen ja illalla mennään johonkin aikaan kotiin, riippuen siitä pitääkö käydä kaupassa, valmistaa ruokaa, pestä pyykkiä, maksaa laskuja tai tehdä jotain muuta, lypsää rintamaitoa ainakin. Ja itsestäänkin pitäisi huolehtia, mutta ei tähän yhtälöön nyt oikein sitä kuuluisaa lepäämistä mahdu. Jossakin vaiheessa päivää yritän myös purkaa puhelimeen tulleet ystävien/sukulaisten/perheenjäsenten puhelut ja viestit... Ja kun pojat pääsevät kotiin, niin tuskin tämä kiireisyys tästä helpottaa:)) Kohta tämä todellisuus on läsnä yölläkin. Kaikesta tästä huolimatta, millään ei jaksaisi odottaa poikien saapumista kotiin!
Lähdenkin tästä nyt syömään välipalaa, kun sängyn suunnassa on hiljaista. Samalla yritän suunnitella, ehtisinkö tänään vielä tehdä täsmäiskun H&M:lle ostamaan imetyspaitoja ja ennestään tutut vapaa-ajanhousut (isompaa kokoa tietysti). Mihinkään sovituskoppiin on turha haaveilla ehtivänsä, katsellaan sitä sitten vuoden päästä tai jotain :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti