Pitkän päivän matka yöhön

Joskus opiskeluaikoina 2000-luvun taitteessa olin katsomassa Tampereen Teatterissa otsikon mukaisen näytelmän "Pitkän päivän matka yöhön". Kokemus oli täysin fiasko, sillä näytelmä oli a) järjettömän pitkä, b) kuolettavan tylsä ja c) täynnä puuduttavaa monologia. Ei koskaan enää teatteriin, ajattelin tuolloin. Sittemmin olen onnekseni saanut osakseni myös upeita teatterielämyksiä.

Nyt alkaa vakavasti tuntua, että oma elämäni muistuttaa kyseistä hirvittävää näytelmää. Lähipäivinä on ollut ajoittain tunne, että polla hajoaa juuri nyt. Viides viikko totaalista vuodelepoa meneillään ja sitä ennen olin lääkärin määräyksestä kotilevossa jo neljä viikkoa ( jotain pientä jaloittelua uskalsin sisätiloissa näinä viikkoina tehdä). Eli kohta yhteensä yhdeksän viikkoa ja vielä pitäisi jaksaa ties kuinka kauan (mitään ohjeistuksia lääkäriltä tilanteeseen ei toistaiseksi ole).

Kuinka kauan tällaista tilannetta terve ihminen kestää?? En nyt haluaisi moittia itseäni itsekkääksi tai kärsimättömäksi ihmiseksi. Jos joku ei näitä ajatuksia ymmärrä, niin kannattaa kokeilla itse vastaavaa. Tähän kuvioon kun lisätään vielä asunnon remontti ja se, että pääosin makaan keskellä kaaosta.

Tänään mittarissa onneksi jo 32+5 eli aika pitkälle on päästy! Luen päivittäin netistä tarinoita pikkukeskosina syntyneistä ja heidän ensihetkistään. Olen itse äärimmäisen onnekas, kun raskauteni on edennyt näin pitkälle ja vauvat alkavat olla jo isoja. Joka hetki tämäkään asia ei vain jaksa tsempata minua eteenpäin. Nukkuminen on onneksi osoittautunut hyväksi keinoksi fiiliksen parantamiseen. Ei kun päiväunille....

Vauvojenkin sänky kissasuojineen valmistui eilen minun ihaillessa miehen puuhastelua vierestä. Vain asukit enää puuttuvat:) Toinen kissoistamme yritti muuten sitkeästi päästä suojan läpi sänkyyn, mutta ei onnistunut, hahaa!

Liikunnasta ja sen puutteesta

Pääsiäinen on ollut minulle ja miehelleni aina monella tapaa merkityksellinen. Kaikki tietysti alkoi siitä, kun tapasimme pääsiäistansseissa vuonna X. Minä näin naistenhakuvuorolla komeat nuoret kasvot ja onnistuin saamaan kavaljeerin tanssilattialle! (Tietämättömille tiedoksi, että naistenhaussa vallitsee usein kilpajuoksu, joten ei ole aina selvää miten omat ajatukset toteutuvat). Tämän jälkeen onkin tullut tanssittua yhdessä tanssi jos toinenkin työssä ja vapaalla, vaikka elämä ei pelkkää tanssia ole ollutkaan.

Nyt on sitten tämäkin harrastus ollut koko alkuvuoden tauolla kasvavan vatsan vuoksi. Viimeisen Zumba-tunnin ohjasin ennen joulua raskausviikolla 18, joskaan menoni ei silloinkaan ollut enää kovin sulavaa. Lähes puoleenväliin raskautta musiikki ja tanssiliikunta kuuluivat kuitenkin oleellisesti arkeeni ja tässä vaiheessa raskautta onkin edelleen hauska huomata, miten musiikki saa aikaan liikettä mahassani:)

Kunhan täältä vuoteesta ylös joskus pääsen, niin aloitan vauvojen kanssa sellaiset tanssi- ja lenkkeilyharjoitukset että oksat pois! Olen myös suunnitellut aloittavani syksyllä sekä äiti-vauva joogan että äiti-vauva jumpan. Tässä vaiheessa minulla ei vain ole aavistustakaan miten homma toimii kahden vauvan kanssa, mutta en anna sen nyt häiritä. Voihan olla, että mummukin saa tässä yhtälössä jumppaa....

Nyt liikuntani rajoittuu edelleen vessaan/suihkuun/parvekkeelle kävelyyn, ties kuinka kauan. Ja tuskin sitä synnytyksenkään jälkeen heti on liikunta mielessä. Kestettävä kuitenkin on, vaikka päätä kiristää. Olipa muuten ärsyttävää taas joku päivä lukea jostakin diipa-daapa-lehdestä miten joku julkkis oli pari kuukautta synnytyksen jälkeen "ihan rasvaton ja ennallaan". Miksi meille myydään tällaista soopaa, kun todellisuus on ihan toinen? No siksi, että kuka ostaisi lehden otsikolla " Raskausarpien vuoksi en halua käyttää enää bikineitä" tai "Olen liian uupunut vauva-arjesta harrastaakseni liikuntaa" tai "Vauva syntyi, kilot jäivät ". Nämä otsikot löytyvät ainoastaan äitien keskustelupalstoilta.

Muuten oloni vakaa kuin viilipytyllä. Päivät soljuvat eteenpäin suhteellisen oireettomina lukien, syöden ja päivätirsoja vedellen. Yöt sen sijaan ovat luku sinänsä. Ähisen ja puhisen tuskissani jo niin, että voi miesrukkaa. Supistukset, jatkuva vessahätä ja aivan järjettömät lonkkakivut tekevät öistäni melkoista teatteria.... Mahtuu mies sentään vielä samaan sänkyyn, vaikka välillä pyydänkin väistymään pois tieltäni. Kyljen kääntäminen kun ei ole enää kovin yksinkertaista kaikenmaailman aputyynyjen kera. On tämä raskaus vaan metkaa aikaa!

Lempipäiväni maanantai

Tällä viikolla maanantai lukeutui viikon parhaimpiin päiviin, sillä lääkäri teki kotiuttamispäätöksen! Ihanaa, lääkärit, ihanaa! Kaikessa kauneudessaan tilanne oli minulle kuitenkin aika hämmentävä ja lääkärin toimintaa tuli eilen päiviteltyä useampaan otteeseen.

Minut vietiin ambulanssilla Turkuun, mutta kotiin piti lähteä omalla kyydillä. Mies livisti töistä tuntia aikaisemmin, sillä yksikin ylimääräinen tunti sairaalassa makoilua oli vain liikaa. Tilanteessa hullunkurista oli vain se, että kohdunkaulani tilanne oli ihan sama kuin neljä viikkoa aiemmin (8mm jäljellä). Vähän hirvitti lähteä istumaan auton kyytiin kahdeksi tunniksi, kun auton tärinä ylipäätään aiheuttaa supistuksia. Lääkäri ei näyttänyt tästä asiasta olevan kuitenkaan kiinnostunut. Kotiin lähdetään omalla kyydillä. Olisikohan lääkäri päästänyt minut vaikka bussiasemalle hortoilemaan? Ei siinä sitten muuta kuin kamat kasaan, huterin jaloin ulos osaston ovesta, penkki makuuasentoon, pari villaliinaa takapuolen alle vaimentamaan tärinää ja nokka kohti Poria. Hyvin selvittiin, epäilyksistäni huolimatta!

Koska 32 raskausviikkoa oli minulla täyttynyt, yliopistollisen sairaalan hoitovastuu päättyi siihen (tai siltä se ainakin tuntui). Lähinnä minulta vain kyseltiin, että koskas sinua tullaan hakemaan. Ei puhettakaan enää mistään
tarkastuksista, kun olihan minut viime viikon torstaina ultrattu. Puhetta myöskään ei ollut mistään jatkokontrolleista, vaikka perjantaina sama lääkäri oli vielä kertonut soittavansa maanantaina Poriin ja sopivansa jatkokäyntini äitiyspolille. Viikonlopun aikana mieli kuitenkin muuttui ja minun pyydettiin ottamaan itse yhteyttä alueen keskussairaalaan sopiakseni vauvojen kasvukontrollin kahden viikon päähän! Hups, aika iso harppaus eteenpäin, kun neljän viikon ajan minuun on suhtauduttu riskipotilaana ja odotettu synnytyksen käynnistymistä hetkellä minä hyvänsä! Nyt vain omatoimisesti autoon ja itselle kontrollia soittamaan. Olihan tilanteeni toki vakaa ja viikkoja 32, mutta eihän vauvojen vielä pidä kuitenkaan antaa syntyä, eihän? Supistuksenestolääkkeitä toki kotiin edelleen sain, mutta lääkäri vain unohti mainita kauanko niitä pitää syödä. Verenohennuslääkkeet lopetettiin ja liikkua käskettiin kotona sen verran, että ei pääse veritulppaa syntymään. Jahas, maallikolle tämä kertookin tosi paljon. Otin varmuudeksi yhteyttä lääkäriystävään.

En tiedä mistä suhtautuminen johtui. Tllanteeni tasoittumisesta vai sairaanhoitopiirien välisen yhteistyön puutteesta? Päätin kuitenkin ottaa rauhallisesti ja nukkua yhden yön yli ja miettiä toimintalogiikkaa virkein aivoin. Tänään sitten teinkin työtä käskettyä ja otin puhelun sairaalaan. Ensimmäinen kysymys: Onko sinulle sovittu jatkokontrolli Turkuun? Öö, ei.... Kerroin sitten mitä oli tapahtunut ja sain osakseni ihmettelyä. Tämän jälkeen asiaani suhtauduttiinkin todella hyvin. Annoin luvan kaivella tietojärjestelmistä epikriisini ja myöhemmin päivällä sain puhelun jossa kerrottiin lääkärin perehtyneen tilanteeseeni. Kontrolli on pääsiäisen jälkeen ja siihen asti pitää jatkaa tutulla kaavalla eli makaamisella. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Mutta onpa ihanaa olla kotona! Kodistamme puuttuu remontin vuoksi keittiö ja ruokailua varten löytyy olohuoneesta pieni "minibistro" kertakäyttöastioineen. Jääkaappi on täytetty kaupan valmisruoalla sekä oman äidin tekemällä ruoalla. Helppoa ja vapauttavaa. Nautiskelen elämästä Katja Kallion uuden romaanin parissa. Olo alkaa hieman voimaantua ja kohta jaksan jo toivottaa ystäviäkin tervetulleeksi. Istumapaikkoja löytyy tosin vain lattialta, sohva on minun :) Nyt vain toivotaan että yllätykset ovat hetkeksi aikaa tässä!

Isän näkökulma (osa 4): Vuodelepoa ja nettishoppailua

Kertomani kissaepisodin jälkeen olen saanut itseni liikkeelle tekemään kissansuojia pinnasänkyihin. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Selkeä kuva, millainen suojasta tulee. Ja eikun rautakauppaan.

Tarvittavat osat runkoon löytyivät helposti. Edessä olisi vain pikainen käynti saranoiden perässä rautakauppaan ja homma olisi kunnossa. Ensimmäinen rautakauppa: ei löydy. Seuraava hieman paremmin varusteltu rautakauppa: ei löydy. Kaupungista löytyvä kiinnitystarvikkeiden erikoismyymälä: ei löydy. Selailemme myyjän kanssa yhdessä katalogeja päät yhteen kolisten. Meinaan jo menettää toivoni, kun yhtäkkiä myyjä hihkaisee, että löytyi! Katalogista, toisen myymälän katalogista... Hermot jo melkein riekaleina suuntaa neljänteen kauppaan: ei löydy. Tähänkö tämä lupaavasti alkanut projekti päättyy?

Illalla nettishoppailu tulee mieleeni. Sopiva firma löytyi helposti ja ensimmäinen sähköposti lähtee klo 23. Seuraavana aamuna saan hintatiedot ja ennakkolaskun. Ostan saranoita heti neljää pinnasängyn suojaa varten, varmuuden vuoksi. Tunnen itseni typeräksi. Miksen heti siirtynyt nettishoppailuun? Olisin säästänyt dieselin ja ajan lisäksi myös aikalailla hermojani. Naiseni voi kertoa lisää, kuinka voit tehdä mahtavia löytöjä halvalla ihan vain sairaalan sängyssä pötköttäen:) Postiluukusta nimittäin tipahtelee pieniä vauvanvaatteita tasaisin väliajoin, vaikka naiseni ei ole ollut kotona neljään viikkoon.

Dieselistä puheenollen, matka Turkuun on tullut kuluneina viikkoina harvinaisen tutuksi. Naftaa on kulunut tänä keväänä enemmän kuin olutta Isomäen jäähallissa. Isäni lupasi onneksi heikkona hetkenään bensaluottokorttiaan lainaksi. Rahalla ei tarvitse maksaa takaisin, vaan kuulemma työnteolla sitten joskus. Taidan joutua olemaan koko pitkän kesälomani lapsuudenkodissa kesäapulaisena. Onneksi ei ollut puhetta vuodesta, tulevana kesänä riittää kaksosten kanssa varmasti tarpeeksi puuhaa muutenkin...

Moni mies voisi muuten olla onnellinen naisen ollessa poissa kotoa viikkokausia. Mahtavaa! Oikeaa laatuaikaa itseni kanssa! Saan katsoa telkkarista mitä haluan, ostaa kaupasta mitä haluan! Niin varmaan... Aika kaukana ovat olleet ajatukseni edellisistä. Hmm. Aloittaisinko nyt keittiön seinien maalauksen? Vai kenties verhoilisin nuo keittiön tuolit, jottei tarvisi syödä aamiaista sohvalla? Pesisinkö pyykkiä? No eivät vaatteet vielä likaisia ole, kun en ole juuri urheillutkaan. Tyhjentäisinkö keittiön jo tavaroista? Vilkuilen taas kerran puhelinta, onko tullut jotain viestiä Turusta.

Ei ole paljon tullut rentouduttua. Joku voisi sanoa, että relaa vähän tai ei oravanpyörässä ole pakko olla. Ei niin, mutta haluan että kotimme olisi mahdollisimman valmis, kun lapset päättävät astua tähän maailmaan.

Suunnitelma B

Niinhän siinä sitten kävi, että lääkäri muutti reippaasti mieltään ja siirsi perjantaille suunnitellun kotiuttamisen maanantaille. Taas nähtiin, että pessimisti ei pety! Kannattaa vaan sitkeästi pitää yllä melankoolista mielialaa, mitä sitä turhaan piristymään.

Seuraavaksi odotankin, että kotiuttaminen muuttuu poriuttamiseksi (= Satakunnan keskussairaalaksi). Maltilla siis edelleen eteenpäin. Maltillisuutta edesauttaa myös edelleen laskevat trombosyytit (jotkut veriarvot), mitkä liittyvät raskausmyrkytykseen. Seuraavat verinäytteet otetaan maanantaina ja tuloksena voi tietysti olla mitä vaan. Muita oireita ei onneksi edelleenkään esiinny ja arvot voivat laskea muutenkin. Kukaan ei vain selitä miksi, täytyy siis googlata kunnon tiedonhakijan tavoin.

Edes miehen vierailu ei saa aikaa kulumaan enää nopeammin. Kun mieheni iltapäivällä lähti käymään asioilla rautakaupassa (tarpeita meidän perheessä riittää), niin olin 45 minuutin yksinolon jälkeen kuin tulisilla hiilillä - ja kuvitelkaa, soitin perään kysyäkseni missä olet ja etkö jo tule pian takaisin? Ilmiö lienee ymmärtääkseni sama kuin vauvojen synnyttyä. Kanniskeltuasi koko päivän vatsapuruja itkeviä lapsosia, miehen myöhästyminen viisikin minuuttia kotiinpalusta voi aiheuttaa äidissä katastrofiin viittavan reaktion. Tätä siis odotellessa.

Välillä tuntuu, että koko raskaana oleminen alkaa pikkuhiljaa riittää. Mielestäni kärsimättömän ihmisen kärsivällisyyttä on koeteltu jo ihan tarpeeksi. Tänään pohdinkin, että mitä tapahtuisi, jos vaan ihan pokkana kävelisin osaston ovista ulos. Jätin kuitenkin kokeilematta hyvän palvelun takaamiseksi myös jatkossa ja tyydyin pukeutumaan sairaalan possuasuun lauantai-illan ratoksi, kuten kuvasta näkyy.

Isän näkökulma (osa 3): Kissa pinnasängyssä

Vaikka lapset ovat vielä matkalla kotiin (lue: naisen mahassa), on hankinnat tehty lähes kaikilta osin. Kuten pinnasängyt, jotka tuntuvat perheemme karvakaksikkoa kovasti kiinnostavan. Varsinkin kun valot sammuvat.

Taannoin minulta menivät hermot totaalisesti herrakissan leikkiin: "Hähää valot sammuvat, hyppään tuonne pinnasänkyyn ja saan isännän ylös sängystä antamaan minulle kivan lentokyydin täältä pois." Loppuyön katit viettivätkin kylpyhuoneessa, leikin toistuessa seitsemättä kertaa kello kaksi yöllä.

Koulutuksen tavoite on ollut pitää kissat pois sängyistä vauvojen tuloa ja heidän turvallisuuttaan silmälläpitäen. Toistan nyt itseäni: kissoja ei pysty kouluttamaan, ainakaan minä! Ne tekevät niin kuin ne itse haluavat tai ainakin toinen kissamme. Toinen tekee niin kuin pystyy mutta palataan siihen myöhemmin.

Otin naisen vinkistä vaarin ja ajattelin kokeilla käänteispsykologiaa. Eli valot pois, ei mennyt kauaa kun nokkela ikinuori burmaherramme suuntasi kohti pinnasänkyä. Toiveena lentokyyti isännältä. Enpä ollut enää huomaavinaankaan maukuvaa kattia. Eikä aikaakaan, katti tulee kiltisti pois ja alkaa koisata sänkymme jalkopäässä. Jee homma toimi, ainakin toistaiseksi.

Mutta sitten. Meidän pyylevä tyttökissamme, sopivasti syönyt ja laiskuudella siunattu, suuntaa kohti pinnasänkyä poikaystävänsä innoittamana. Aran päättäväisesti katti hyppää sänkyyn yöpöydältä ja tutkii sitä innokkaasti isännän muka nukkuessa vieressä. Kaikki menee hyvin kunnes pitäisi suunnata sängystä takaisin vapauteen. Hetkinen, mistä täältä pääsee pois? Pää ei mahdu pinnojen välistä, reuna on kauhean korkealla. Maukumalla ei saa isäntään mitään liikettä. Pakko yrittää kiivetä. Ei mihinkään. Yritän maukua lisää.

Katti jäi pinnasänkyyn. Eli oli pakko auttaa herkkähipiäinen burmaneiti pois pinnasängystä, kun omin avuin ei päässyt. Täytynee alkaa tekemään niitä lupaamaamiani kissasuojia sänkyihin, kun alkaa masuasukkien virallinenkin saapumisaika lähestyä.

Kuvissa kiipeliin jäänyt kissaneiti ja valmisteilla oleva pinnasängyn kissasuoja.

Kävelyharjoituksia

Viikko on tuonut mukanaan mahtavia yllätyksiä! Suureksi ällistyksekseni lääkäri alkoi Poriin siirron sijaan puhua vakavasti kotiuttamisesta. Piti pariin kertaan oikein varmistaa, että puhuuko lääkäri totta vai onko Turussa meneillään jokin maakunnallinen vitsipäivä. Ei ollut, tohtori oli ihan tosissaan. Minä sen sijaan itse en usko vielä asiaan, vaan menen tyynesti päivä kerrallaan eteenpäin.

Koska ketään ei kotiuteta suoraan sängystä, sain eilen luvan kävellä syömään päiväsaliin. Matkaa on noin 30 metriä yhteen suuntaan, arvelisin. Huh huh hellettä! Vaati aikamoista ponnistusta kyseinen matka! Syke hakkasi miljoonaa ja kolmen eilen tehdyn kävelyreissun jälkeen uni maittoi oikein hyvin! En ehkä ole vielä ihan maratonkunnossa, mutta hyvä alku kuitenkin, 180 metriä kävelyä yhden päivän aikana. Kroppa ei ollut moksiskaan moisesta uroteosta, supistukset pysyivät kiltisti poissa. Vauvat sen sijaan innostuivat liikuntasuorituksestani niin, että harrastivat itsekin päivän mittaan tehokasta jumppaa vatsassani. Varsinkin vauva B jatkoi uraauurtavia tutkimuksiaan vasemmassa kyljessäni, joka ei tuntunut aina niin mukavalta. Pari pientä jumppakärpästä majailee siis edelleen tyytyväisenä mahassani ja äiti kiittää :)

Sinänsä päiväsalivierailut eivät tuoneet mitään kummallisempaa hekumaa päivääni. Ruoka maistui huonosti ja istuminen oli tukalaa. Suurin osa äideistä ei myöskään puhunut mitään:( Turkulaista luonteenlaatua vai olenko itse vain kummallinen höpöttäjä?

Eilen oli viralliseen laskettuun aikaan 2 kuukautta, joten se rajapyykki on nyt hienosti ylitetty! Tänään onkin hieman erilainen päivä, sillä mummuni kuolemasta tulee kuluneeksi tasan vuosi. Jos jokin harmittaa tänään niin se, että mummuni ei ehtinyt uusia tulevia suvun jäseniä nähdä. Vuosi sitten tunnelmat olivat siis hyvin erilaiset. Liikuimme mieheni kanssa Satakunnan keskussairaalassa kahden osaston väliä: lapsettomuuspoliklinikan ja teho-osaston. Näin jälkikäteen ei tarvitse ihmetellä, miksi juuri se hoitokierros ei tuottanut tulosta, kroppa ja pää olivat ihan sekaisin. Niin kuin ovat kaiketi nytkin, tosin paljon iloisimmista syistä :)

Ja koska eilen tein jo rankan liikuntasuorituksen, illalla piti herkutella mieheni tuomalla kakulla:) Naantalin aurinkoinen leipomo on kyllä superhyvä!

Aika on pitkä kuin nälkävuosi - perjantaita odotellessa

Jos viime viikolla aika kulki eteenpäin hivenen nopeammin, tällä viikolla kaikki tuo nopeus otetaan takaisin. Miten ihmeessä iltapäivät voivatkin olla näin pitkävetisiä?? Jatkuva lukeminen tai netissä pyöriminen ei jaksa enää oikein innostaa, vaikka kuinka yrittäisin olla innostunut. Ja televisiosta tulee pelkkiä uusintoja. Kaipaan julmetusti kotitöitä pyykinpesusta pahvilaatikoiden purkamiseen!

Olen muuttunut myös osaksi osaston vakiokalustoa. Muut lähtevät synnytyssaliin tai kotiin, minä en. Hoitohenkilökunnan toiminta minua kohtaan on myös muuttunut. Tuttuja omahoitajia ei ole enää juurikaan näkynyt, vaan minua hoitamaan on laitettu opiskelijat ja kaikenmaailman sijaiset. Taidan olla jo niin helppo tapaus. Vähän kysellään vointia, tuodaan pillereitä ja otetaan verenpainetta. Itse en jaksaisi kuitenkaan enää tutustua uusiin ihmisiin, olisi kiva rupatella tutumpien kanssa. Siistijätkin ovat vaihtuneet, viimepäivinä luonani on käynyt hymyilevä mykkä siistijä, tai ainakaan se ei puhu minulle mitään :(

Mutta tällä mennään, toivottavasti enää muutama päivä :) Lääkäritäti nimittäin kävi luonani ja kertoi tutkivansa minut sitten loppuviikosta Poriin siirtämistä varten. Että haluaisinko siirtyä Poriin jo perjantaina vai vasta maanantaina (jolloin tulee 32 rv virallisesti täyteen)? Ihan kuin kysyisi lapselta, että haluatko joululahjat tänään vai vasta ylihuomenna? Ei tarvinnut montaa sekuntia vastausta miettiä. Nyt olen sitten itsekin kuin lapsi laulussa "Kolme yötä jouluun on...." ja mulla on niin tylsää sitä odottaessa. En viitsi vielä kuitenkaan hekumoida ajatuksella, sillä siirron edellytyksenä on hyvä vointi ja tässähän ehtii tapahtua vielä vaikka mitä, jos niikseen tulee. Keskityn vain tämän hienon elämänkokemuksen kartuttamiseen.. Eikös näin sanota kaikista vaikeuksista mitä elämässä vastaan tulee?

Isän näkökulma (osa 2): Alkushokista eteenpäin

Alkushokkini oli valtava. Nainen Turussa, minä yksin uudessa kodissa kahden kissan kanssa. Tein vanhan asunnon loppusiivouksen kaksi päivää naiseni Turkuun siirron jälkeen. Onneksi tilanne tuntui tasaantuvan ja akuutti synnytyksen uhka västyi.
Täytyi alkaa järjestää asioita kotipuolessa ilman projektipäällikköä.

Suuri apu on ollut vanhemmistani ja varsinkin anopista, joka on kiiruhtanut ruokkimaan kissoja minun ollessani Turussa. Ja on näyttänyt välillä imurikin olleen käytössä anopin vierailujen aikana. Lisäksi anoppi on huolehtinut kukkien kastelusta. En ole naisen Turussa olon aikana ostanut kotiin kukkia (kun siellä ei ole ketään kenelle niitä ostaa), mutta siellä on vielä pari muutosta selvinnyttä mukana, jotka melkein onnistuin jo näännyttämään. Anoppi pelasti onneksi.

Aloitan omien muistiinpanojen tekemisen näin pari viikkoa myöhässä. Normaalia toimintaa meikäläiseltä:) Mutta miksi mies kirjoittaa päiväkirjaa? Naiset aina puhuvat ja keskustelevat vauvoista mutta miehet eivät juurikaan (perujako vanhasta sukupuolijakaumasta ja asenteista?) Muistuu mieleen esimerkiksi vuoden takaiset hyvän ystäväni varpajaiset. Kaveristani tuli isä ja sitä juhlistettiin rankimman kautta. Mutta missään vaiheessa ei puhuttu mitään lapsesta, vauvoista jne. Kunhan vain saatiin syy juhlia. Eikö isän kuulu puhua / olla kiinnostunut lapsista? Miten se muuttaa omaa maailmaa? Vai eikö se muuta? Itselläni matkaa isyyteen on viikkoja ja muutosten pohdinta on jo lähes jokapäiväistä.

Puhuin naiseni kanssa muutama päivä sitten puhelimessa ja olin vähän ajatuksissani raskaan työpäivän jälkeen. Ja tuli sanottua pari asiaa joita kovasti kadun:

1. Älä koskaan ala puhua naiselle, joka makaa kolmatta viikkoa sängyn omana puhelinlaskusta. Kuinka paljon olen puhunut ja kuinka paljon on puheaikaa paketissa jäljellä. Naiselle, joka on täysin puhelimen, tietokoneen, tv:n ja käytävälle vilkuilun varassa muuhun ympärillä olevaan maailmaan!

2. Älä kysy millainen sää Turussa on...

Kovin oli rauhallista yhteydenpidon kanssa naisen puolelta näiden kommenttien jälkeen. Syynä lienee osaksi idioottimaiset esitykseni. On kamala tilanne lähettää viestiä ja yrittää soittaa, kun et saa mitään yhteyttä naiseen, joka voi minä hetkenä hyvänsä tupsauttaa maailmaan KAKSI minunkin jälkeläistäni. No onneksi sain vihdoin naisen kiinni hiljaiselon jälkeen ja puhuimme pitkään. Aina ei muista, että toisen perpektiivi heitti häränpyllyä hetkessä. Heikompi olisi jo sortunut eli täydet pisteet naiselleni jaksamisesta!

Naiseni mukaan kotona on täysi eläintarha kun hän on pois. Tarkoittanee kissoja. Ikinuori kollikissamme kovasti tykästynyt vauvojen pinnasänkyihin. Kun sammutan valot, hyppää kissa heti sänkyyn ja alkaa maukumaan. Tästä seuraa se että nousen ylös sängystä, valot päälle, kissaa niskasta kiinni ja kaaressa mäkeen. Menee hetki ja kissa toistaa saman. Lienee hyvä yrittää kouluttaa kissaa olemaan menemättä sänkyyn tulevaisuutta silmällä pitäen. Ei vaan tunnu menevän perille. Kasvatuskikoissani taitaa olla hiomisen varaa? Vai eikö se kissa vaan opi?!?

Isän näkökulma: Tulevan isän ajatuksia

Kaksosten tuleva isä yrittää saada juuri hankittua kotia valmiiksi 140km päässä tulevasta äidistä, joka makaa vuodelevossa syynä suuri ennenaikaisen synnytyksen käynnistymisen riski.

Kaikki alkoi lähes kolme viikkoa sitten tiistaina normaalilla kontrollikäynillä sairaalassa. Nainen oli kolmea viikkoa aikaisemmin määrätty sairaslomalle lisääntyneiden supistusten takia. Piti olla vain rutiinikäynti ja odotus jatkuisi normaalisti, olihan laskettuun aikaa vielä noin kolme kuukautta. Ja olihan se kohdunkaula sitten lyhentynyt ja saman tien osastolle lepoon. Vartin välein tuli hoitaja tiedustelemaan vointia. Vähemmästäkin hermostuttaa ja supistukset jatkuivat. Onneksi tajusin siinä vaiheessa lähteä hakemaan sairaalakassia (mitä ei todellakaan oltu vielä pakattu), koska illalla tuli vielä lähtö kohti Turkua. Synnyttää voi missä vain mutta Tyksissä on paremmat valmiudet ottaa vastaan pienillä viikoilla syntyneitä kaksosia.

No sitten alkoi se synnytyksen odottelu. Joko ne tulevat? Minkä kokoisia ne nyt olisivat? Miten saan itselleni sijaisen näin nopeasti? Jäänkö heti isyyslomalle? Vai sairaan lapsen hoitovapaalle, johon sairaalasta muuten kirjoitetaan d-todistus?

Mieletön ajatusten myllerrys. Tulenko jo nyt isäksi? Tätä olemme jo vuosia toivoneet mutta olenko siltikään valmis? Ei varmasti kukaan voi olla sataprosenttisesti valmis vanhemmaksi. Kaikkia asioita ei vain voi etukäteen suunnitella. Ja se on muuten tullut moneen kertaa todistettua.

Tilastotietoa ja sen sellaista

Suomessa syntyy vuosittain kaksoset noin 850 perheeseen, kolmoset alle kahteenkymmeneen perheeseen. Jos ajatellaan kaksosia, johon joukkoon olen omia lapsiani kohta ponnistamassa, niin heidän määränsä on vuosittain noin 1600. Kokonaissyntyvyys Suomessa on pitkään pysytellyt noin 60 000 lapsessa. Joku näppärä lukija varmasti heti laskeekin, montako prosenttia tämä tekee.

Riippuu tietysti mistä näkökulmasta katsoo, mutta omasta mielestäni syntyvien kaksosten määrä on ihan mukavan iso. Koen kuuluvani suhteellisen suureen joukkoon äitejä/perheitä, jotka saavat kantaakseen moninkertaiset ilot ja huolet kahden vaippaikäisen samanaikaisesta kasvattamisesta. Onkin ollut ilo huomata,
että kaksosäitien kanssa on helppo tutustua, joten lähiseudulla odottaa valmiina jo iso tukiverkko vauvojen synnyttyä. Voin sitten uusien tuttujen kanssa laittaa päät kääntymään kaduilla oikein kunnolla, kun työnnämme parit kolmet kaksostenvaunut kerralla keskustaan. On siinä mummoilla ihmettelemistä kerrakseen! Täytynee henkisesti muutenkin varautua kauppareissujen pidentymiseen tulevaisuudessa, sillä kuulemani mukaan kaksi samankokoista ja -ikäistä palleroa saa yleensä aikaiseksi kiitettävästi kuhinaa vaunujen ympärillä.

Jos omasta näkökulmastani katsottuna koen kuuluvani suhteellisen suureen joukkoon, monen muun mielestä näin ei ole. Koko raskausajan olen saanut vastata kyllästymiseen asti kaikenlaisiin kysymyksiin. Onko suvussa kaksosia, entä miehen suvussa? Ovatko ne identtiset? Mitä ajattelit kun sait kuulla asiasta? Milloin saitte tietää? Ja onpahan moni myös kysynyt, saivatko lapset alkunsa luonnollisesti. Ihmisten uteliaisuudella ei aina tunnu olevan rajaa hedelmällisessä iässä olevien tai jo odottavien äitien suhteen. Monikohan mies joutuu samanlaiseen pyöritykseen?

Alussa asiaa oli kiva selittää, olemmehan aina puhuneet esimerkiksi lapsettomuushoidoista avoimesti. Jossain vaiheessa kysymyksiin vastaaminen alkoi kuitenkin tympiä, varsinkin kun sitä kyselivät kaikki kaupan kassasta lähtien (suurinpiirtein). Aloimmekin vastata mitä milloinkin, hupimme meilläkin :-)

No mutta tämä nyt oli tällainen esimerkki siitä, miten outoa kaksosten odottaminen
muiden silmin kuitenkin on. Toinen hyvä esimerkki löytyy neuvolasta. Jo ensimmäisellä käyntikerralla tunnuin itse tietävän kaikesta monikkoraskauksiin liittyvistä asioista enemmän. Monikkoäitien tukiverkostoon olisi pitänyt myös jatkossa luottaa enemmän, niin ehkä tältäkin sairaalalevolta olisi vältytty. Neuvolan mielestä kaikki oireet (aikaiset supistukset, painontunne, viiltelyt) olivat ihan "normaaleita". Että kun kohdussa kasvaa kaksi vauvaa, "oireet nyt vain ovat voimakkaampia". Pikkuisen myönnän olevani katkera noista kommenteista. Olihan neuvolassa kiva käydä puntarissa ja täytellä vanhemmuuden voimavaralomakkeita, mutta muutakin tietoa olisin halunnut. Suomen monikkoyhdistyksen pitäisi ehdottomasti nostaa neuvoloiden osaamistasoa monikkoraskauksien suhteen, tai ainakin olla jollakin tavalla vaikuttamassa tämän asian kehittymiseen. En nimittäin ole ainoa, joka tätä asiaa on pohtinut. Äitiyspoliklinikoiden osaamistaso on onneksi eri luokkaa.

Sääkysymyksiä

Suomalaisessa kulttuurissa säätila on yleisesti ottaen mitä mainioin rupattelun aihe silloin, kun ei tiedä mistä muusta pitäisi oikein keskustella. On helppo päivitellä, ihastella tai vihastella kulloinkin vallitsevaa säätilaa vieraiden tai vähän tutumpienkin ihmisten kanssa, jos ei nyt muuta juttuaihetta mieleen satu tulemaan.

Vuodelevosta "nauttivan" henkilön näkökulmasta säätila on kuitenkin mitä surkein puheenaihe. On todella tylsää kuulla päivittäin jonkun ihastelua kauniista auringonpaisteesta tai muista upeista säätiloista, joita ulkona kenenkin mielestä sitten kulloinkin sattuu vallitsemaan. Jo neljä viikkoa ennen sairaalaan joutumistani ulkoiluni rajoittui päivittäiseen roskapussin vientiin taloyhtiön pihamaalle ja noiden viikkojen aikana tehtyyn kahteen kerrostalomme ympärikävelyyn. Olin nimittäin nuo viikot kotilevossa ja sitäkin määräystä varmasti rikoin noilla roskapussikeikoillani. Sitten sairaalaan joutumiseni olen katsellut ulos ainoastaan huoneessa sijaitsevien ikkunoiden kautta. Tosin minulla kesti lähes viikon ymmärtää, että sairaalasängyn saa nappia painamalla nostettua niin ylös, että ikkunoista ylipäätään näkee lähellä olevia kerrostaloja. Sitä ennen tyydyin katselemaan vain taivaan väriä lattitasolta. Huoneeseen kun ei ole rakennettu lattiaan asti ulottuvia ikkunoita, kuten esimerkiksi usein saattokodeissa on (yksi ystävällinen kätilö tästä minulle mainitsi)..... Ehkä se johtuu siitä, että tälle osastolle on tultu syntymään, ei kuolemaan, niin ei niillä ikkunoiden koolla nyt ole niin väliä.

Nykyään sitten suhailenkin sängylläni ylös ja alas, tuleepahan jotakin liikettä näihin rutiininomaiseksi käyviin päiviin. Kun haluan nähdä maisemia, nostan sängyn ylös ja kun on noustava vessaan, laskeudun alas. Ensi vuoden maaliskuussa vedän sitten pulkkaa perässäni niin että hiki virtaa! Silloin tämä tympeä sisätiloissa viettämäni aika on muisto vain....

Onneksi tiedän, että minulla on kohtalotovereita ympäri maata, niin sairaaloissa kuin kodeissa, niin ei tunnu niin pahalta. Vertaistuki monikko-odottajien/äitien keskuudessa on nimittäin ensisijaisen aktiivista ja upeaa! Facebookista löytyy kultaakin arvokkaampi suljettu palsta, jossa voi vaihtaa ajatuksia muiden monikko-äitien kanssa. Samalla olen päässyt kurkkaamaan niitä kysymyksiä, joita äideillä syntyy kun vauvat ovat maailmassa ja kasvaneet taaperoiksi. Paljon on takana, mutta vielä enemmän taitaa kyllä olla edessä.

Ei muuta kuin aurinkoista päivää kaikille!
Kuvassa eilen tuliaisiksi saamani söpöt nallet, jotka koristavat nyt huoneeni ikkunoita.

Neiti Nuutunut

Sairaalaympäristöllä ja jatkuvalla sisällä ololla on selkeästi vaikutusta omaan virkeystilaan. Vaikka henkisesti olisi enemmän tai vähemmän pirteä, fyysinen jaksaminen on kehnoakin kehnompaa päivästä toiseen.

Oloni on nuutunut kuin pari viikkoa sitten saamallani kevätesikolla. Kukkaa piristää reipas vesiannos, itseä veden (tai kahvin) litkiminen ei piristä pätkääkään. Suklaatakin olen koittanut - sen piristävä vaikutus kestää juuri sen aikaa kun pala suussa sulaa, sitten ollaan taas lähtöpisteessä. Pientä piristävää vaikutusta olen kuitenkin huomannut jutustelulla, joten tästä eteenpäin lienee jo syytä aktivoitua puhelimen käytössä.

Osasyynsä nuutumisrefleksiin lienee myös päivittäisellä ravintolisä- ja lääkeainecoktaililla. Miten se sanonta menikään? Raskaus ei ole sairaus! Rohkenen pikkuhiljaa kyseenalaistaa tuon myytin, sen verran laitostunut alan olla. Välillä en voi olla myöskään miettimästä, että eikö tätä makaamista voi mitenkään harrastaa kotioloissa? Pitäisi vain palkata
täysipäiväinen kodinhoitaja palvelukseen. Tulisi yhteiskunnallekin halvemmaksi, mutta minulle kyllä ei. Ellei oma äiti suostuisi ottamaan pestiä vastaan.

Tässä kooste päivittäisistä napeista ja piikeistä, joita täällä vetelen vauvojen ja itseni tähden:

- supistuksenestolääke, joka on verenpainelääke eli laskee myös verenpainetta
- edellisen lääkkeen sivuvaikutuksena aiheuttamaan päänsärkyyn päänsärkylääkettä tarvittaessa, kerran särky yltyi migreeniksi ja tarvittiin myös tujumpaa lääkettä
- verenohennuslääke piikkinä vatsaan, sillä jatkuva makaaminen aiheuttaa veritulppariskin
- edellisen lääkkeen vuoksi kalkkitabletti, koska se hapertaa luita
- magnesiamaitoa vatsan toiminnan tehostamiseksi (kun kohdunkaulaa on jäljellä vähän, kaikenlainen ponnistaminen on kielletty)
- rautatabletteja hemoklobiinin ylläpitämiseksi, sillä kehoni huolehtii tällä hetkellä kolmen ihmisen rautavarastoista
- närästyslääke, jatkuva makaaminen pahentaa raskaudessa normaslistikin esiintyää närästystä kiitettävästi
- kortisoonisuihke nenään, sillä sairaalan luokattoman huono sisäilma on aiheuttanut raskaudesta riippumattomia ikäviä sivuoireita limakalvoille (kannattaa googlata hakusanoilla "Tyks sisäilma" niin saa tietää mistä on kysymys)

Unohdinkohan jotain väsymykseltäni?
Ai niin, lääkäri kertoi eilen, että jos oikein alkaa ketuttaa, niin rauhoittavaa saa heti. Kiitos, mutta ei kiitos. Luotan ennemmin oman mielen sisäisiin prosesseihin ahdistuksen hillinnässä. Raskaus on toivottu ja odotettu, että eihän tässä aikuisten oikeasti ole mitään ongelmaa.

Seuraavaksi vähän kahvia ja suklaata (yrittää kannattaa aina) ja pikku torkut, tässähän se päivä mukavasti taas hujahtaa. Päiväunilla voin vaikka unelmoida vielä tuosta eilisestä suklaakakusta (kuvassa), joka muuten oli superhyvää! Kysyin muuten mieheltäni kakkupaloja syödessämme, että mikä tämän kakkupalan nimi leipomossa oli. Kuulemma nimi oli kakkupala... Selvä :-)

Valtakunnassa kaikki hyvin

Helpotus ja huokaus, tilanteeni on pysynyt edelleen ennallaan. Myös vauvat ovat kasvaneet hyvin ja tasaisesti, nyt molemmat veitikat painavat jo 1300g. Näin mukavia uutisia oli mukavalla lääkärillä.

A-vauva poseerasi tilanteessa myös mallikkaasti ja kasvoista saatiin hyvä kuva, jota minun nyt kelpaa ihailla. B-vauva istuskelee kohdussa edelleen itsepintaisesti pylly alaspäin, kumpaan mahtaakin itsepäisyydessään tulla :-)

Lepäilyä siis kelpaa nyt jatkaa hyvillä mielin. Lääkärin mukaan fiilis menee kuitenkin aalto-liikettä. Nautiskelen nyt toistaiseksi tästä hyvästä olotilasta. Pystyn keskittymään jo kirjan lukemiseenkin, viikko sitten keskittymiseni ei riittänyt mitenkään niin pitkäjänteiseen puuhaan.

Sain muuten tänään kävellä 10 metrin päässä sijaitsevaan tutkimushuoneeseen. Ai että kun tuntui ihanalta! Liikunnalliselle ihmiselle vuodelepo on aikamoinen elämänkoulu. Olen kuitenkin jo vuosia toivonut, että oppisin myös makaamaan sohvalla ja rentoutumaan. Sitä saa mitä tilaa? Täytyy jatkossa olla vähän tarkempi näiden toiveiden kanssa....

Viikkojuhlia tiedossa!

Tänään täyttyi vihdoin 30 raskausviikkoa! Jälkikäteen on aina helppoa ihmetellä, että mihin viimeiset kaksi viikkoa ovat oikein hävinneet. Vaikka nyt tuntuu valoisalta, niin näihin viikkoihin mahtuu kuitenkin monta tuskaista hetkeä, uskokaa pois. Huomenna aiommekin juhlia mieheni kanssa viikkojuhlia kakkupalan kera! Keskola-aikanahan juhlitaan usein "kilojuhlia" eli vaikka sitä että vauvan paino on ylittänyt maagiset 2 kg. Me aloitamme juhlimisen jo nyt, sillä juhliminenhan ei ole koskaan turhaa! Juhlan kunniaksi menen huomenna myös suihkuun :-)

Tässä kohdin on luottoa hengähtää hetkeksi ja edes pikkuisen uskoa siihen, että synnytys ei nyt sitten vielä käynnistynytkään. Olo on mahassa niin tasaisen sama, että välillä tuntuu ihan pöljältä maata koko ajan. Olen kuitenkin kiltti tyttö ja noudatan tohtorin ohjeita tunnontarkasti. Huomenna pääsenkin lääkärin ultrattavaksi ja kuulen mitä vauvoille kuuluu.

Juhlista puheenollen, aloitin tänään ristiäistarjoiluiden pohdinnan. Samoin aktivoiduin kunnolla tavarahankintoihin, joita puuttuu a) vauvoilta ja b) uudesta kodistamme. Olen siis selkeästi palannut elävien kirjoihin. Samalla tuntuu mukavalta olla osana normaalia elämää - mies sitten vain juoksee kuriirina ostoslistojeni mukaisesti. Vielä on kärsivällisyyttä löytynyt kiitettävästi.

Minulta muuten kysyttiin tänään, että mitä makuuasennossa voi tehdä. Hihittelimme yhdessä ystäväni kanssa puhelimessa kysymykselle. Vastaus on että ei yhtään mitään, paitsi käyttää aivojaan ja pyöritellä nilkkojaan. Jos ei kyljen kääntämistä lasketa tekemiseksi.

Kuvassa osaston päiväsalista löytyvä taulu. Kiltit kätilöt ovat kärränneet minut eilen ja tänään ruokailemaan sänkyni kanssa päiväsaliin. Olen nähnyt ihmisiä ja saanut juttuseuraa. Tarinoita tällä osastolla on yhtä monta kuin potilastakin. Täällä ollessa ei voi kuin ihmetellä, että mikä normaali ja ihana odotus? Pelkkää naistenlehtien luomaa illuusiota, sanon minä.

Sunnuntaifiiliksiä

Ihminen on selkeästi sopeutuvainen yksilö, tilanteessa kuin tilanteessa. Aika ajoin olo sairaalassa alkaa tuntua kumman mukavalta. Iso merkitys lähipäivien fiiliksessä on tietysti ollut oman miehen kahden yön yli kestänyt vierailu. Tuntui ihan suhteen alkuaikojen glamourilta, kun yhdessä vietettiin viikonloput ja sitten alkoi taas "oma arki". Sitä mallia ei meillä kestänyt kylläkään kovin pitkään, mutta se onkin sitten toinen tarina :-) Lisäksi meillä oli pienimuotoiset treffit: pizzaa lähipizzeriasta, elokuvaa ja irtokarkkeja. Ei siis ollenkaan hullumpi viikonloppu! Hyvällä fiiliksellä uuteen viikkoona. Alkaa muutenkin olla voittaja-olo: olo on tasainen ja huomenna on täynnä 30 raskausviikkoa! Tähän en jaksanut kyllä pari viikkoa sitten uskoa, mutta tässä sitä nyt ollaan!

Osastolla makoiluni on myös hyvin rutinoitunut. Päivärytmi noudattaa selkeää kaavaa ja sen avulla aikakin kuluu ehkä hitusen nopeammin. Iso merkitys on myös sillä, että pukeudun päiväksi aina omiin vaatteisiin ja vaihdan sairaalakoltun vasta yöksi. Taidan olla poikkeus joukossa, sillä käytävässä näyttää hiippailevan toinen toistaan tyylikkäämpiin sairaalavaatteisiin pukeutuneita daameja. On tietysti eri asia, viettääkö osastolla neljä päivää vai neljä viikkoa.... Lisäksi kaikki tarvittavat tuotteet ja turhakkeet ovat asettautuneet hyvin käsien ulottuville sängyn molemmin puolin, joten minun ei tarvitse pinnistellä minnekään suuntaan tarpeettomasti. Lepo on siis hyvin taattu näissä olosuhteissa.

Tulevaisuus alkaa myös jännittää, kun aikaa ajatteluun hyvin on. Vauvojen syntymä on parhaimmillaankin odottamassa neljän viikon päässä ja sitten olemme äiti ja isä! Lääkitys lopetetaan ja liikkumislupa annetaan viimeistään, kun 34 raskausviikkoa on täynnä. Koska oma tilanteeni on jo nyt niin "kypsä", niin tuon jälkeen ( jos sinne asti siis päästään), ei lähtöä synnärille tarvitse varmastikaan kauaa odotella. Vuosia odotettu tapahtuma alkaa siis olla lähempänä kuin ehkä ymmärränkään!

Olenkin jo käynyt vähän keskusteluja kätilöiden kanssa synnytyksestä ja imetyksestä. Ohjausta ja keskustelua saa täällä todella hyvin aina kun itse tahtoo. On ollut hurjan hieno kuulla, että keskoslasten imetys onnistuu ihan yhtä hyvin kuin täysiaikaisena syntyneidenkin lasten. Tietysti maito annetaan alkuun luultavasti nenä-mahaletkulla, mutta siis kuitenkin oman äidinmaidon käyttö on mahdollista. Tämä on itselle ollut tärkeä kuulla. Käytäntö sitten osoittaa myöhemmin miten homma alkaa sujua. Myös viimeisiin tarpeellisiin tavarahankintoihin on aika paneutua nyt. Ainakin pinnasängyn kissasuoja ja hoitoalusta puuttuvat vielä. Mielekkäämpää tosin minulle tuntuu olevan potkuhousujen ja pikku-bodyjen hankinta, vaikka niitä on kotona kaappi jo pullollaan....

Kuvassa parit söpöt 44cm pöksyt, jotka odottavat kotona käyttäjiä. Laitetaan edelleen sukupuolineutraali kuva, sillä vauvojen sukupuolet on pidetty läheisiltä salassa. Nimet aiommekin kertoa sitten pian syntymän jälkeen, käytetäänhän niitä heti keskolassakin hoitajien toimesta.

Naistenpäivän tunnelmia

Mikäs sen parempi paikka Naistenpäivän viettämiselle, kuin naistentautien osasto. Tässähän sitä pääsee itse oikein naiseuden ytimeen vaaleanpunaisine pyjamineen! En tiedä minkälaiseksi olin odotusajan kuvitellut, mutta en ainakaan tällaiseksi. Onneksi tulevat lapsukaiset ovat superhypertoivottuja, niin pysyy järki päässä tämän kaiken keskellä. Sain muuten eilen taas yhden osanottotoivotuksen sen vuoksi, että odotan kaksosia. En kertakaikkiaan voi käsittää miten joku päästää tällaista suustaan!! Ja joka kerta laukojana on pienten lasten äiti. Tiedoksi nyt kaikille, että tämä tilanne kokonaisuudessaan on erittäin upea ja koemme olevamme äärimmäisen onnekkaita kahden vauvan samanaikaisesta syntymästä, eikä vauva-arki pelota pätkääkään. No, tapansa ja ajatuksensa elämän raskaudesta tietysti kullakin.

Näkemäni lääkärit ovat tähän asti olleet tällä osastolla pelkkiä naisia. Porissa ylilääkärinä toimii kuitenkin mies eli olettaisin toista sukupuolta löytyvän myös näin isosta talosta. Kätilöt ovat myös olleet kaikki naisia. Tein kuitenkin vähän salapoliisityötä ja sain kuulla, että synnytysosastolla työskentelee kaksi miespuolista kätilöä. Jos satun synnyttämään täällä, niin katsotaan osuuko arpanoppa heihin. Miltäköhän asia omasta miehestä tuntuisi? Luultavasti ei miltään. Kaksosten syntyessä salissa häärää joka tapauksessa iso määrä ihmisiä: pari lastenlääkäriä, gynekologi, kätilö, pari lastenhoitajaa.... Mahdunkohan itse ollenkaan mieheni kanssa mukaan, synnytyssalit ovat kuitenkin aika pieniä :-)

Lääkärikierroilla mukana olleet amanuenssit (5. vuoden opiskelijoita) ovat kuitenkin kaikki olleet miehiä. Ihmettelinkin tässä yksi päivä kätilölle, että onpas miehiä erikoistumassa tälle alalle paljon. Kysymyksessä ei kuitenkaan ole se, vaan se, että jokaisen opiskelijan on pakko olla jokaisella naistentautien osastolla viikko. Ja kertomuksessa korostettiin muuten tuota pakkoa.... Tutkimuksissa kuulemma syntyy aina välillä hauskoja hetkiä, kun tuntuu että nuoret amanuenssimiehet eivät tiedä (osaa tunnustella?) onko nainen jo synnyttänyt vai ei :-) Pitääkin seuraavaksi itse kysellä amanuenssilta kauheasti kaikkea, niin saadaan jotain hupia tähän touhuun.

8.3. eli tänään on tasan kuukausi siihen päivään, kun minulla tulee täyteen 34. raskausviikkoa ja monikkolasten syntymää ei enää estellä lääketieteellisin keinoin. Eli pahimmassa tapauksessa lepoa on jäljellä enää tuo aika. Tai parhaimmassa tapauksessa vain tuo aika. Pahin/parhain vielä/enää, nämä sekoittuvat tasaiseksi mössöksi riippuen katsooko asiaa aamulla vai illalla. Iltapäivällä asiaa ei kannata kysyä itseltään ollenkaan, silloin kaikki tuntuu aina tosi pitkältä. Lounaan (klo 12) ja päivällisen (klo 17) välinen aika on aina kovin pitkä. Tänään odotus kuitenkin palkitaan elävän miehen muodossa !

Sain muuten eilen osastolle kukkalähetyksen, joka oli ihana yllätys! Leikitään että se tulikin tänään, niin voin minäkin sanoa saaneeni naistenpäivän kukkia!

Keskosuuteen valmistautuminen

Yksi eniten askarruttava asia nykyisessä tilanteessa on tietysti vauvojen vointi, niin mahassa kuin sitten syntymän jälkeen. Masuasukeita seurataan täällä onneksi päivittäin sydänkäyrien avulla ja sykkeet ovat olleet koko ajan hyvällä tasolla. Kätilöt käyvät myös kyselemässä päivittäin olenko tuntenut liikkeitä ja jos sattuisin vähänkään olemaan huolestunut,
pääsisin käyrille heti uudelleen. Mitään syytä huoleen ei ole ollut kertaakaan, maha pomppii iloisen tasaisesti pitkin päivää oikealle ja vasemmalle, välillä niin paljon että pikkuisen vähempikin riittäisi.

B-vauvan (eli ylempänä oleva ja toisena syntyvä) todettiin tiistain ultrassa kääntyneen pylly alaspäin eli enää en ihmettele viikonloppuna mahassa tapahtunutta järjetöntä liikuskelua. Suotavaa tietysti olisi, että tyyppi kääntyisi uudelleen ympäri ennen syntymää. Alatiesynnytykseen pääseminen ratkaistaan kuitenkin aina A-vauvan tarjonnalla (jos mitään kriittistä ei ilmaannu). Jos ensimmäinen on tulossa pää edellä, niin toisen perätila ei haittaa. Ja kuulemma kääntöä voidaan vielä yrittää synnytyksessäkin. Sinänsä en tässä ole ehtinyt/jaksanut vielä synnytysasioihin kovasti perehtyä. Kaksi ponnistusvaihetta sitä on joka tapauksessa tulossa.... Sen verran kuitenkin asiaa selvittelin, että toiveikkaana kyselin olisiko kohdunkaulan hupenemisella jo ennakkoon yhteyttä avautumisvaiheen nopeuteen. Ei kuulemma ole, ihan yhtä pitkää ja kivuliasta voi olla vaikka kohdunkaulan tilanne olisi pitkään ennen synnytystä ollut mikä tahansa. Hyvä että kätilöt pudottivat todellisuuteen, helpotuksia ei ole etukäteen luvassa :-(

Keskosuuteen ja keskosvauvojen hoitoon valmistautuminen onkin sitten "hitusen" haastavampaa ja rankempaa. Lastenlääkärin tapaaminen ja mieheni vierailu keskolassa tietysti rauhoittivat, mutta silti kysymyksiä ja ajatuksia on kasapäin aiheeseen liittyen. Miltä vauvat näyttävät kun ovat syntyneet? Minkä kokoisia ne ovat ja miltä sellainen koko käsivarsilla oikeasti näyttää? Mitä kaikkia ongelmia vauvoilla on? Paljonko piuhoja vauvoihin laitetaan? Koska vauvat saa ekan kerran syliin? Miten kestän katsoa vauvoja nenämahaletkuissa, happiviiksissä, kanyyleissä ja happikaapissa? Kauanko sairaalassa ollaan? Näenkö synnytyksen jälkeen itkultani mitään eteenpäin vai olenko sittenkin onnellinen kun kaikki lopulta sujuikin "niin hyvin"?

Isoja kysymyksiä pureskeltavaksi minun ja mieheni kesken. Tietyllä tavalla näihin kysymyksiin on valmistautunut koko raskauden ajan, kun tiedossa on ollut että monikkoraskaus harvoin etenee loppuun asti. Mutta olinko sittenkin naivisti kuvitellut, että tuo harvinaisuus tapahtuisi juuri meille? Että kun vauvojen alkuun saattaminen on ollut hankalaa, niin ei kai kaikki voi mennä vaikeimman kautta? No kaikki on näköjään mahdollista ja se otetaan vastaan mikä annetaan. (Ja monen muun vertaisen kannalta tilanteemme on hyvä.) Valittaminen ei auta yhtään mitään, vaikka ei jokainen päivä voi tietysti hyvä ollakaan.

Myös perheen, sukulaisten ja ystävien ymmärrys tilanteesta mietityttää, koska muiden tuella on kuitenkin iso merkitys. En oikein tiedä miksi tätä mietin. Ehkä siksi, että haluan läheisten ymmärtävän millaisia asioita käymme läpi ja että tällaisten kokemusten (ja edellisen kahden vuoden kokemusten) jälkeen emme ole enää samanlaisia ihmisiä. Arvojärjestys ja ymmärrys elämästä on mennyt niin uusiksi, että samat asiat eivät kiinnosta kuten ennen. Jälkikäteen ajatellen muutos on ollut kuitenkin pelkästään hyvään suuntaan, joten monesta kokemastani olen myös hassulla tavalla onnellinen. Ja onneksi lähellä on monta upeaa läheistä!

Sain eilen ihasteltavakseni myös 28-viikkoisen nuken. Pieni mutta täydellinen ihmisvauva. Omituista ajatella, että sisälläni kasvaa kaksi tuollaista. Laitan tähän perään myös kuvan/kuvia. Älkää kauhistelko, kuva väärentää kokoa aina. Siitä syystä tarkastelemme nukkea huomenna vielä uudelleen, kun mieheni saapuu sairaalaan "viikonloppulomalle". Niin, ja meidän vauvat ovat kuitenkin jo isompia, koska olen tänään viikolla 29+3!!

Positiivisuus karkuteillä

Pulla päivässä piristää, mutta ei sekään ihmeitä tee. Samoin kuin ei myöskään kylmä kahvi tässä tilanteessa: olin varannut kampaajan päivän viime viikon ultrakäynnin JÄLKEEN. Hyvät naiset, älkää toimiko kuten minä, vaan hoitakaa kaikki tyvivärjäykset ja leikkaukset aina ehdottomasti ennen lääkärikäyntiä. Saan nyt kärsiä tyhmästä logiikastani (toivottavasti?) viikkokausia. Huivi päähän vaan ja menoksi! Ai niin, enhän ole menossa minnekään, paitsi vessaan ja suihkuun. Ja noissakin on olo huomioiden välillä liikaa, että ei muuta kuin valitsemaan tärkeämpi... Miespuoliset lukijat tietysti ajattelevat nyt, että ei kai tukalla nyt ole mitään väliä tuollaisessa tilanteessa. No ei olekaan, paitsi vaan vähän on. Olis kiva olla kuvankaunis sairaalalakanoissa ja ylisuuressa pyjamassa :-)

Mutta pullaa löytyy nyt. Mieheni kävi vierailulla ja täytti herkkuvarastot kiitettävällä luovuudella :-) Muuten vierailu menikin vähän penkin alle. Kun läheisin ihminen tulee käymään, niin ei muuta kuin hanat auki ja itkemään, vaikka muuten on hymyillyt koko päivän vierailua odottaen!!

Tästä sisuuntuneena päätin listata ennen koisaamista viiden kohdan listan mitkä asiat ovat hyvin, pidempään listaan en vielä toistaiseksi pysty:

- Olen jo raskausviikolla 29+, paljon aiemminkin syntyneet vauvat ovat kehittyneet täysin terveiksi ja elinvoimaisiksi

- Tämän päivän lääkäritarkastuksessa todettiin, että tilanne on pysynyt ennallaan viikon takaiseen eli levosta on ollut hyötyä

- Minulla on mielettömän hyvää vertaistukea saatavilla tilanteeseen sekä tutuissa että tuntemattomissa

- Vauvat ovat kehittyneet masussa hyvin ja liikkuvat supervilkkaasti

- Huomenna on jo keskiviikko ja siitä kahden päivän päästä saan taas rakkaani tänne koko komeudessaan :-)

Huh, helpotti. Positiivisuuteni on siis edelleen olemassa.

Kuvassa näkyy myös positiivisuuteni salaisuus, runsas lepo....

Suuri ja mahtava henkilökunta

Naistentautien klinikalla missä majailen, on ensisijaisen pätevää henkilökuntaa. Koko osasto on tarkoitettu raskaana oleville tai synnyttäneille, joiden vauvat eivät syystä tai toisesta ole päässeet vierihoitoon. Eli todennäköistä on, että jos synnytän ennen raskausviikkoa 32 (joka on raja synnytysten pitämiselle yliopistollisessa sairaalassa), löydän itseni uudelleen samaiselta osastolta vauvojen kerätessä voimia keskolassa. Kätilöitä täällä on ainakin 14. Lääkäreitä on iso kasa ja kuulemani mukaan kaikkien tulee olla jo erikoislääkäreitä. Lisäksi sitten kaikki eri alojen opiskelijat, joten onhan tässä ehtinyt jo nähdä kasvot sun toiset.

Mistä tuo 32 viikon raja sitten oikein tulee?
Se ei tule itse synnyttämisestä, sillä minut Turkuun lähettäneen ylilääkärin mukaan "synnyttää nyt voi missä tahansa". Sen sijaan pikkukeskosten hoito on keskittynyt yliopistollisiin sairaaloihin koko maassa. Pikkukeskosella tarkoitetaan juuri ennen vkoa 32 syntyneitä tai alle 1500g painavia vastasyntyneitä. Olen siis täällä ensisijaisesti vauvojen, en itseni tähden, joka on ketutuksen hetkellä aina hyvä muistaa.

On tietenkin päivänselvää, että kätilöiden osaamisessa ja tietotaidossa näkyy myös "erikoistuminen" raskaana olevien hoitoon. Keskussairaaloissa kätilöt ovat "moniosaajia" hoitaen sekä synnytykset että kaikki muut potilaat. Koska itse työskentelen koulutusalalla tiedän mitä tämä merkitsee: osaaminen ei voi mitenkään olla niin syvällistä kun sen pitää olla niin laajaa. Siis iso taputus sille, joka on tällaisen osaston tähänkin sairaalaan joskus keksinyt!

Koska porukkaa on paljon, niin onhan se tietysti selvää että kaikkien kanssa ei ole niin hyvin samalla aaltopituudella. Tässä joitakin esimerkkejä, miten asioita EI kannata hoitaa:

- Älä kysy huoneeseen tullessasi äkäisesti, että "mikäs täällä on?", kun olen soittanut soittokelloa. En minä sitä huvikseni soittele (vaikka välillä mieli tekisi), vaan tarvitsen oikeasti apua. Ja olen vielä niin kiltti että "kerään" kaikki tarpeet aina samaan aikaan hoidettavaksi.

- Älä ihmettele ääneen, "mitä sä olet oikein tehnyt täällä kun tavaraa on näin paljon lattialla?" Tervetuloa vaan koittamaan esim. aamutoimia makuuasentoon.

- Älä sytytä täysiä kattovaloja huoneeseen yöllä, kun tulet toimittamaan asiaani, vaikka sinua itseäsi ottaisi kuinka päähän auttamiseni (vuoron omahoitajan ollessa tauolla, muun potilaan luona tms estynyt) ja joutuessasi tuuraamaan työkaveria. Teidän taukonne eivät nimittäin mene yksiin minun tarpeideni kanssa. Viime yönä yksi tuuraaja räppäsi täydet valot päälle, josta jouduin huomauttamaan. Minähän en ole tässä yövuorossa... Vaikka välillä siltä tuntuukin kahden vauvan melskatessa täysillä mahassa ja potkien kylkiä ja virtsarakkoa :-)

- Älä huijaa tai ole laiska. Kysyessäni iltapalan yhteydessä onko vaalean Hesburger-sämpylän sijaan tummaa leipää, älä sano että ei ole, jos sitä kerran on! Vai miten selität muuten sen, että yövuoron vaihtuessa sitä kuitenkin heti löytyy (ja myös kurkkua ja salaatinlehtiä)??
Rakas mieheni saa tänään tänne tullessaan hiipiä valokuvaamaan päiväsalin ruokakaapit, niin tiedän mitä voin pyytää... (Huomautuksena, että olen pienikokoinen, solakka ihminen, en mikään ruokahirviö. Mutta olen kuitenkin RASKAANA.) Toisena yönä peräkkäin en viitsisi syödä nälkääni suklaata, vaikka se maukasta olikin.

Muuten planeetalla kaikki hyvin. Tänään tiedossa myös seurantaultra, niin kuulen missä mennään ja paljonko vauvat ovat kasvaneet.

Ja bonuksena tietysti rakkaan vierailu! Nyt tähän paljon sydämiä, mutta kun en osaa.....!!!!! Laitetaan sen sijaan kakun kuva muutaman viikon takaisilta vauvakutsuilta, tuollaisesta herkusta saa täällä vain haaveilla. Mut sokeri ja rasvahan on vaaaarallista :-)

Vuodelevon ihanuus

Pidin erästä miespuolista työkaveria aikoinaan viisaana kun hän totesi seuraavaa: "Jos oikein väsyttää, niin mene perjantaina töiden jälkeen sänkyyn. Nouse viikonlopun aikana ainoastaan syömään, käymään vessassa ja suihkuun ja vietä aika muuten täysin sängyssä. Maanantai-aamuna pomppaat ylös sängystä oikein mielelläsi kuin vieteri-ukko". Väärin sanon minä. (Ja taas nähtiin että naiset tietävät kaikesta paremmin kuin miehet.)

Pakottava vieteri-ukko fiilis tulee nimittäin vasta seitsemän vuorokauden kohdalla, yksi viikonloppu on pikkulasten leikkiä! Olen tänään nimittäin ajatellut jokusen kerran hälyyttää kätilöt paikalle sitomaan minut sänkyyn, niin vaikealta aloillaan oleminen alkoi ajoittain tuntua. (Ja tämähän on vasta alkua, edessä on toivottavasti vielä viikkoja.) Iltapäivällä mielessäni kävi myös heittää tv:n kaukosäädin huoneen seinäkelloon, jos se sattuisi vaikka tippumaan alas ja hajoamaan, niin hitaasti viisarit liikkuivat. Jätin kuitenkin kokeilematta, en olisi osunut kuitenkaan vaan olisin joutunut taas nöyrtymään ja hälyyttämään hoitohenkilökunnan paikalle keräilemään tippuneita tavaroitani (tässä tapauksessa sitä kaukosäädintä.) Ylipäätään on uskomatonta, miten yhdellä kyljen kääntämisellä (liukulakanasta huolimatta) tai kädenojennuksella saa niin monta tavaraa tiputettua alas. Tänäänkin tiensä lattialle ovat löytäneet pesulaput, pyyheliina, kosmetiikkapussukka, muki, Turun Sanomat (sellaisenkin älysin vihdoin luettavakseni pyytää) ja tyyny. Kätilöt saavat jumppaa, minä en...

Kotiväki jaksaa onneksi viihdyttää minua huomattavalla pikaviestien, valokuvien ja videoklippien määrällä. Ja kun tähän lisätään kaikki ystävät, kaverit ja tuttavat niin puhelimen näpsyttelyni määrä pysyy erittäin kiitettävällä tasolla. Olen monesti aiemmin kironnut sosiaalisen median alimpaan helvettiin, mutta nyt... Luojalle kiitos somesta! Muuten mieheni saisi hakea minut (toivottavasti vasta viikkojen päästä tapahtuvan) synnytyksen jälkeen joltain toiselta osastolta.

Ja vaikka olen poissa kotoa, siellä valmistaudutaan tulevaisuuteen kuitenkin täysillä, kuten kuvasta näkee.

Aamiainen vuoteessa

Kuka on joskus haaveillut saavansa aamiaisen vuoteeseen? No minä en ole, koska olen aina pitänyt mokomaa hommaa äärimmäisen epäkäytännöllisenä ja typeränä toimintana. Paljon mukavampaa on ottaa kunnon asento pöydän viereen ja levittää päivän lehti terveellisen aamiaisen kaveriksi.

Sairaalassa makoillessa on kuitenkin nyt ollut pakko kokeilla inhokkipuuhaa joka aamu, kuten myös lounaan, päiväkahvin (tosiaan vain kahvia, ei särvintä mukana), päivällisen ja iltapalan syömistä selinmakuulla tai kylkiasennossa. Viime tiistaina aloitin harjoittelun ja nyt homma alkaa jo sujua mestarillisesti. Enää vaatteiden etumus ei ole täynnä ruokaläikkiä kuin edesmenneellä mummullani, vaan syöminen onnistuu sutjakasti vasemmalla (eli väärällä) kädellä. Pöytä kun sijaitsee sängyn oikealla puolella. Myös päivän lehti puuttuu, mutta onneksi on sentään aamuTV.

Mutta se ruoan laatu. Onneksi olen lähes 35-vuotiaan elämäni aikana tottunut mitä erilaisimpiin ruokiin, työpaikkaruokalan lihakastikkeesta patikointiretkellä lämmenneisiin ja vettyneisiin voileipiin asti. Myönnän olevani nyt hieman pettynyt sairaalan ruoan terveellisyyden tasoon. Missä ovat aterioilta marjat, hedelmät, kasvikset, raikas salaatti ja proteiini? Tarjotin on " täynnä" kerta toisensa jälkeen hiiilihydraatteja kuten perunaa, vaaleaa leipää, pelkkää kaurapuuroa tai sokeripitoista jogurttia. Olen itse tottunut päivittäin syömään marjoja, hedelmiä, laadukasta leipää, maitorahkaa ja itse tuunattua mysliä, mutta nyt on sitten opeteltava olemaan ilman niitä. Läheisten ei kannata elintarvikkeita sairaalaan myöskään raahata, koska jääkaappia ei tässä luxus-yksiössäni kuitenkaan ole. Onneksi vielä on talvi. Viikonloppuna rahkat säilyivät hyvin mieheni toimesta huoneen ikkunan ikkunalaudalla, vaikka pelkäsinkin koko ajan saanko ne syödäkseni vai löytääkö rahkatötsä tiensä jonkun alapuolella kulkevan päähän...

No mutta kaikilla asioilla on valoisa puolensa. Saan sentään syödäkseni 1800 kcal vuorokaudessa. Vuodelevossa oleville määrä on tuo, synnyttäneille kuulemma 2400 kcal. Vuorokausimaksu hoidosta on itselleni reilut 30€, joka kattaa kaiken tämän luksuksen lääkkeitä myöden. Satakunnan sairaanhoitopiiri maksaa sitten loput, kuten ne viime viikolla 2,5 vrk suoraan suoneeni tiputetut supistuksenestolääkkeet, jotka maksoivat kuulemani mukaan 1000€/pussi. Hinnasta johtuen ne lopetettiinkin toistaiseksi ja siirryttiin kevyempiin versioihin. Tujumpaa lääkettä saan taas, jos tarve vaatii. Ja ai niin, jos joku ihmettelee miksi täällä sairaalassa oikein pötkötän, niin se johtuu siitä, että vauvat yrittävät pyrkiä maailmaan liian aikaisin ja ihan vielä se ei ole sallittua. Tulevat ehkäpä äitiinsä, aina vauhdilla menossa paikkaan kuin paikkaan...

Kuvassa malliesimerkki terveellisestä ja monipuolisesta aamiaissämpylästä. Onneksi en ole kasvis-,luomu- tai minkään muunkaan ruokavalion tiukkapipoinen noudattaja, silloin olisin nimittäin oikeasti pulassa.

Olipa kerran ....

Jos kaikki menisi kuin elokuvissa, elämäni olisi sujunut suurinpiirtein näin: tapaan miehen, rakastumme, päätämme tehdä lapsen ja saamme sen kerran peittoa heiluttamalla. Toiset ehkä syntyvät näin onnellisten (ja tylsien?) tähtien alla, mutta minä en ilmiselvästikään kuulu siihen joukkoon. Onneksi asioilla on taipumus järjestyä, ennemmin tai myöhemmin, tavalla tai toisella.

Tällä hetkellä vietän päiväni täydellisessä vuodelevossa Tyksin naistentautien osastolla 312, nauttien täysipäiväisesti (ja vielä toistaiseksi täysipäisesti) kahden kaksosvauvan hautomisesta. Rakas mieheni on nimennyt minut hautomon pääjohtajaksi, joten asiat voisivat kaiketi olla huonomminkin. Tosin palkka tästä hommasta on vielä matkalla....

Tällaisessa tilanteessa ollaan siis tänään, raskausviikolla 28+6. Lisätietoa, ajatuksia, aavistuksia sekä menneen että tulevan pohdintaa seuraa pian perässä.

Kuvassa vauvojen sykkeitä ja sydänkäyrät eiliseltä.