Pakottava vieteri-ukko fiilis tulee nimittäin vasta seitsemän vuorokauden kohdalla, yksi viikonloppu on pikkulasten leikkiä! Olen tänään nimittäin ajatellut jokusen kerran hälyyttää kätilöt paikalle sitomaan minut sänkyyn, niin vaikealta aloillaan oleminen alkoi ajoittain tuntua. (Ja tämähän on vasta alkua, edessä on toivottavasti vielä viikkoja.) Iltapäivällä mielessäni kävi myös heittää tv:n kaukosäädin huoneen seinäkelloon, jos se sattuisi vaikka tippumaan alas ja hajoamaan, niin hitaasti viisarit liikkuivat. Jätin kuitenkin kokeilematta, en olisi osunut kuitenkaan vaan olisin joutunut taas nöyrtymään ja hälyyttämään hoitohenkilökunnan paikalle keräilemään tippuneita tavaroitani (tässä tapauksessa sitä kaukosäädintä.) Ylipäätään on uskomatonta, miten yhdellä kyljen kääntämisellä (liukulakanasta huolimatta) tai kädenojennuksella saa niin monta tavaraa tiputettua alas. Tänäänkin tiensä lattialle ovat löytäneet pesulaput, pyyheliina, kosmetiikkapussukka, muki, Turun Sanomat (sellaisenkin älysin vihdoin luettavakseni pyytää) ja tyyny. Kätilöt saavat jumppaa, minä en...
Kotiväki jaksaa onneksi viihdyttää minua huomattavalla pikaviestien, valokuvien ja videoklippien määrällä. Ja kun tähän lisätään kaikki ystävät, kaverit ja tuttavat niin puhelimen näpsyttelyni määrä pysyy erittäin kiitettävällä tasolla. Olen monesti aiemmin kironnut sosiaalisen median alimpaan helvettiin, mutta nyt... Luojalle kiitos somesta! Muuten mieheni saisi hakea minut (toivottavasti vasta viikkojen päästä tapahtuvan) synnytyksen jälkeen joltain toiselta osastolta.
Ja vaikka olen poissa kotoa, siellä valmistaudutaan tulevaisuuteen kuitenkin täysillä, kuten kuvasta näkee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti