Aika on pitkä kuin nälkävuosi - perjantaita odotellessa

Jos viime viikolla aika kulki eteenpäin hivenen nopeammin, tällä viikolla kaikki tuo nopeus otetaan takaisin. Miten ihmeessä iltapäivät voivatkin olla näin pitkävetisiä?? Jatkuva lukeminen tai netissä pyöriminen ei jaksa enää oikein innostaa, vaikka kuinka yrittäisin olla innostunut. Ja televisiosta tulee pelkkiä uusintoja. Kaipaan julmetusti kotitöitä pyykinpesusta pahvilaatikoiden purkamiseen!

Olen muuttunut myös osaksi osaston vakiokalustoa. Muut lähtevät synnytyssaliin tai kotiin, minä en. Hoitohenkilökunnan toiminta minua kohtaan on myös muuttunut. Tuttuja omahoitajia ei ole enää juurikaan näkynyt, vaan minua hoitamaan on laitettu opiskelijat ja kaikenmaailman sijaiset. Taidan olla jo niin helppo tapaus. Vähän kysellään vointia, tuodaan pillereitä ja otetaan verenpainetta. Itse en jaksaisi kuitenkaan enää tutustua uusiin ihmisiin, olisi kiva rupatella tutumpien kanssa. Siistijätkin ovat vaihtuneet, viimepäivinä luonani on käynyt hymyilevä mykkä siistijä, tai ainakaan se ei puhu minulle mitään :(

Mutta tällä mennään, toivottavasti enää muutama päivä :) Lääkäritäti nimittäin kävi luonani ja kertoi tutkivansa minut sitten loppuviikosta Poriin siirtämistä varten. Että haluaisinko siirtyä Poriin jo perjantaina vai vasta maanantaina (jolloin tulee 32 rv virallisesti täyteen)? Ihan kuin kysyisi lapselta, että haluatko joululahjat tänään vai vasta ylihuomenna? Ei tarvinnut montaa sekuntia vastausta miettiä. Nyt olen sitten itsekin kuin lapsi laulussa "Kolme yötä jouluun on...." ja mulla on niin tylsää sitä odottaessa. En viitsi vielä kuitenkaan hekumoida ajatuksella, sillä siirron edellytyksenä on hyvä vointi ja tässähän ehtii tapahtua vielä vaikka mitä, jos niikseen tulee. Keskityn vain tämän hienon elämänkokemuksen kartuttamiseen.. Eikös näin sanota kaikista vaikeuksista mitä elämässä vastaan tulee?