Sääkysymyksiä

Suomalaisessa kulttuurissa säätila on yleisesti ottaen mitä mainioin rupattelun aihe silloin, kun ei tiedä mistä muusta pitäisi oikein keskustella. On helppo päivitellä, ihastella tai vihastella kulloinkin vallitsevaa säätilaa vieraiden tai vähän tutumpienkin ihmisten kanssa, jos ei nyt muuta juttuaihetta mieleen satu tulemaan.

Vuodelevosta "nauttivan" henkilön näkökulmasta säätila on kuitenkin mitä surkein puheenaihe. On todella tylsää kuulla päivittäin jonkun ihastelua kauniista auringonpaisteesta tai muista upeista säätiloista, joita ulkona kenenkin mielestä sitten kulloinkin sattuu vallitsemaan. Jo neljä viikkoa ennen sairaalaan joutumistani ulkoiluni rajoittui päivittäiseen roskapussin vientiin taloyhtiön pihamaalle ja noiden viikkojen aikana tehtyyn kahteen kerrostalomme ympärikävelyyn. Olin nimittäin nuo viikot kotilevossa ja sitäkin määräystä varmasti rikoin noilla roskapussikeikoillani. Sitten sairaalaan joutumiseni olen katsellut ulos ainoastaan huoneessa sijaitsevien ikkunoiden kautta. Tosin minulla kesti lähes viikon ymmärtää, että sairaalasängyn saa nappia painamalla nostettua niin ylös, että ikkunoista ylipäätään näkee lähellä olevia kerrostaloja. Sitä ennen tyydyin katselemaan vain taivaan väriä lattitasolta. Huoneeseen kun ei ole rakennettu lattiaan asti ulottuvia ikkunoita, kuten esimerkiksi usein saattokodeissa on (yksi ystävällinen kätilö tästä minulle mainitsi)..... Ehkä se johtuu siitä, että tälle osastolle on tultu syntymään, ei kuolemaan, niin ei niillä ikkunoiden koolla nyt ole niin väliä.

Nykyään sitten suhailenkin sängylläni ylös ja alas, tuleepahan jotakin liikettä näihin rutiininomaiseksi käyviin päiviin. Kun haluan nähdä maisemia, nostan sängyn ylös ja kun on noustava vessaan, laskeudun alas. Ensi vuoden maaliskuussa vedän sitten pulkkaa perässäni niin että hiki virtaa! Silloin tämä tympeä sisätiloissa viettämäni aika on muisto vain....

Onneksi tiedän, että minulla on kohtalotovereita ympäri maata, niin sairaaloissa kuin kodeissa, niin ei tunnu niin pahalta. Vertaistuki monikko-odottajien/äitien keskuudessa on nimittäin ensisijaisen aktiivista ja upeaa! Facebookista löytyy kultaakin arvokkaampi suljettu palsta, jossa voi vaihtaa ajatuksia muiden monikko-äitien kanssa. Samalla olen päässyt kurkkaamaan niitä kysymyksiä, joita äideillä syntyy kun vauvat ovat maailmassa ja kasvaneet taaperoiksi. Paljon on takana, mutta vielä enemmän taitaa kyllä olla edessä.

Ei muuta kuin aurinkoista päivää kaikille!
Kuvassa eilen tuliaisiksi saamani söpöt nallet, jotka koristavat nyt huoneeni ikkunoita.