Lempipäiväni maanantai

Tällä viikolla maanantai lukeutui viikon parhaimpiin päiviin, sillä lääkäri teki kotiuttamispäätöksen! Ihanaa, lääkärit, ihanaa! Kaikessa kauneudessaan tilanne oli minulle kuitenkin aika hämmentävä ja lääkärin toimintaa tuli eilen päiviteltyä useampaan otteeseen.

Minut vietiin ambulanssilla Turkuun, mutta kotiin piti lähteä omalla kyydillä. Mies livisti töistä tuntia aikaisemmin, sillä yksikin ylimääräinen tunti sairaalassa makoilua oli vain liikaa. Tilanteessa hullunkurista oli vain se, että kohdunkaulani tilanne oli ihan sama kuin neljä viikkoa aiemmin (8mm jäljellä). Vähän hirvitti lähteä istumaan auton kyytiin kahdeksi tunniksi, kun auton tärinä ylipäätään aiheuttaa supistuksia. Lääkäri ei näyttänyt tästä asiasta olevan kuitenkaan kiinnostunut. Kotiin lähdetään omalla kyydillä. Olisikohan lääkäri päästänyt minut vaikka bussiasemalle hortoilemaan? Ei siinä sitten muuta kuin kamat kasaan, huterin jaloin ulos osaston ovesta, penkki makuuasentoon, pari villaliinaa takapuolen alle vaimentamaan tärinää ja nokka kohti Poria. Hyvin selvittiin, epäilyksistäni huolimatta!

Koska 32 raskausviikkoa oli minulla täyttynyt, yliopistollisen sairaalan hoitovastuu päättyi siihen (tai siltä se ainakin tuntui). Lähinnä minulta vain kyseltiin, että koskas sinua tullaan hakemaan. Ei puhettakaan enää mistään
tarkastuksista, kun olihan minut viime viikon torstaina ultrattu. Puhetta myöskään ei ollut mistään jatkokontrolleista, vaikka perjantaina sama lääkäri oli vielä kertonut soittavansa maanantaina Poriin ja sopivansa jatkokäyntini äitiyspolille. Viikonlopun aikana mieli kuitenkin muuttui ja minun pyydettiin ottamaan itse yhteyttä alueen keskussairaalaan sopiakseni vauvojen kasvukontrollin kahden viikon päähän! Hups, aika iso harppaus eteenpäin, kun neljän viikon ajan minuun on suhtauduttu riskipotilaana ja odotettu synnytyksen käynnistymistä hetkellä minä hyvänsä! Nyt vain omatoimisesti autoon ja itselle kontrollia soittamaan. Olihan tilanteeni toki vakaa ja viikkoja 32, mutta eihän vauvojen vielä pidä kuitenkaan antaa syntyä, eihän? Supistuksenestolääkkeitä toki kotiin edelleen sain, mutta lääkäri vain unohti mainita kauanko niitä pitää syödä. Verenohennuslääkkeet lopetettiin ja liikkua käskettiin kotona sen verran, että ei pääse veritulppaa syntymään. Jahas, maallikolle tämä kertookin tosi paljon. Otin varmuudeksi yhteyttä lääkäriystävään.

En tiedä mistä suhtautuminen johtui. Tllanteeni tasoittumisesta vai sairaanhoitopiirien välisen yhteistyön puutteesta? Päätin kuitenkin ottaa rauhallisesti ja nukkua yhden yön yli ja miettiä toimintalogiikkaa virkein aivoin. Tänään sitten teinkin työtä käskettyä ja otin puhelun sairaalaan. Ensimmäinen kysymys: Onko sinulle sovittu jatkokontrolli Turkuun? Öö, ei.... Kerroin sitten mitä oli tapahtunut ja sain osakseni ihmettelyä. Tämän jälkeen asiaani suhtauduttiinkin todella hyvin. Annoin luvan kaivella tietojärjestelmistä epikriisini ja myöhemmin päivällä sain puhelun jossa kerrottiin lääkärin perehtyneen tilanteeseeni. Kontrolli on pääsiäisen jälkeen ja siihen asti pitää jatkaa tutulla kaavalla eli makaamisella. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Mutta onpa ihanaa olla kotona! Kodistamme puuttuu remontin vuoksi keittiö ja ruokailua varten löytyy olohuoneesta pieni "minibistro" kertakäyttöastioineen. Jääkaappi on täytetty kaupan valmisruoalla sekä oman äidin tekemällä ruoalla. Helppoa ja vapauttavaa. Nautiskelen elämästä Katja Kallion uuden romaanin parissa. Olo alkaa hieman voimaantua ja kohta jaksan jo toivottaa ystäviäkin tervetulleeksi. Istumapaikkoja löytyy tosin vain lattialta, sohva on minun :) Nyt vain toivotaan että yllätykset ovat hetkeksi aikaa tässä!