Isän näkökulma: Maailma lapsen silmin ennen ja nyt

Aika raflaava otsikko, mutta todellisuudessa blogin aihe on niinkin arkinen kuin helistin. Tähän kohtaan osa lukijoista painaa jo varmaan edellinen-painiketta. Suotakoon se heille.... No jokatapauksessa kiinnostus helistimestä kirjoittamiseen syntyi olohuoneen lattialla (yllättävää) patukoiden touhuja seuratessa. Olemme saaneet lahjaksi tuttavilta kaksi söpöä helistintä, viimeisintä huutoa. Tämän lisäksi saimme äidin sukulaisilta lahjoituksena "perintöhelistimen" parinkymmenen vuoden takaa. Näiden kahden lelun vertailu kuvastaa jotenkin maailman muutosta. Yritä avata aihetta hieman. 

Tämän päivän helistin (kuvassa) ihanan pehmeä ja hellyyttävä. Värit ovat kivan pastellisävyiset ja vaaleanhaaleat, tunteita herättämättömät. Helistimestä lähtevä ääni on korvia hellästi hivelevä lempeä kimahdus, oikein miellyttävä (varsinkin aikuisen korvaan). Ja  tällä kun hakkaa itseään tai velipoikaa ei varmasti satuta ketään.

Toista oli vuosikymmenet sitten (kuvassa). Kovaa muovia koko härpäke, kiva hakata (varsinkin velipoikaa). Antaa heti palautteen (kivun muodossa). Myös olohuoneen parkettia tai keittiön pöytää hakatessa lähtee komea soundi. Värit ovat voimakkaat, kirkas punainen keskusta kiinnittää ensimmäisenä huomion. Ja se ihana kalkatus, joka vehkeestä lähtee. To-della kuulee helistimen toiseen huoneeseenkin vaikka olisi ovikin kiinni. Tätä on myös kiva jäytää alaleukaan ilmestyneellä talttaparilla.

Voitte vain kuvitella, kumman lelun kanssa patukat viihtyvät! Siis blogin pointti, ollaanko (vain onko se jo) maailmasta tekemässä lapsille pehmeä, kulmat pyöristetty, vaaroja ja pahaa mieltä sisältämätön? Siinä on vanhemmilla valta ja vastuu rakentaa lasten maailmankuvalle raamit. Jos ei koskaan satu tai tule paha mieli, mitä siitä sitten seuraa? 

Isän näkökulma: Pikkujoulujen viettoa

Tämä on sitä aikaa. Pikkujouluja siellä täällä, todella tärkeitä juhlia, ei voi olla pois. Viini virtaa ja aamulla on quuppa jumissa. Sopii hyvin kaksoisperheen arjen sekoittajaksi. Aamulla klo 6.00 herätys sängystä kuuluvalla "ätä ätätyksellä". Kotiutuminen tapahtunut muutamaa tuntia aikaisemmin. Ihana alku päivälle! 

Tällainen yhtälö ei toimi, eikä sen kuulukaan toimia. Vinkki numero yksi: jos menojalkaa vipattaa, järjestä lastenhoitoapua tai yökyläpaikka palleroille. Vinkki 2: mene muualle yöksi, sovitusti. Keskellä yötä unet katkaiseva ja holtittomasti toikkaroiva, viinalta haiseva isänketale ei ole kovin tervetullut nukkumakaveri herkkäuniselle äidille. Seuraavana päivänä ei paljon sympatiapisteitä kannata pyydellä.

Meidän perheessä näin ei pääse käymään (ainakaan enää:). Meillä oli tosiaan ystäväperheen tuparit itsenäisyyspäivänä. Vieraat olivat pukeutuneet tyylikkäästi ja hyvää ruokaa ja juomaa oli tarjolla. Lapsille oli järjestetty yöhoito jatkuen pitkälle iltapäivään. Vanhemmille oli järjestetty tyhjä asunto ilman nahkaherätyskelloja. Kaikki valmiina kunnon railakkaaseen illanviettoon. Valitsimme toisin. Autolla juhliin ja sieltä muiden suunnatessa kaupunkiin, me suuntasimme kunnon yöunille. Aamulla saisimme nukkua pitkään ilman ihanaista patukka-ätätystä. 

Siinä oli muutamat lapsettomat pariskunnat ihmeissään, kun ilmoitin meidän lähtevän nukkumaan muiden suunnatessa kaupungin yöelämään. "Mitä, niillä on lastehoitokin järjestetty ja he lähtevät nukkumaan." -ajatuksia saattoi nähdä muiden vieraiden kasvoilta. No, he ymmärtävät kun joskus saavat omia lapsia. Kaikilla on oikeus mielipiteisiinsä, niin minullakin. Arvostan kunnon yöunet väsymyksen, päänsäryn, tyhjän lompakon sekä perheriidan edelle! 

Koti-ikävää

Saimme kutsut itsenäisyyspäivänä vietettäviin tupareihin, joihin halusimme ehdottomasti mennä. Tiedossa oli hyvien ystävien seuraa, maukasta ruokaa, musiikkia ja myös lasien kilistelyä. Ainaisen tuulipuvussa lampsimisen sijaan oli ihana tälläytyä mekkoon ja korkkareihin ja jutella koko ilta aikuisessa seurassa. Lapsenvahditkin oli saatu hommattua koko yöksi hyvissä ajoin ja itselle oli hommattu kodin sijaan toinen yöpaikka. Olosuhteet olivat siis taatusti kunnossa! Huomisesta ei ollut huolta, lapsenvahdit olivat superluotettavia ja kaikki olivat terveitä. Jipii.

Ilta olikin tosi mukava! Ja yö. Paitsi että nukuin aika huonosti vieraassa paikassa (alkoholilla ei tietysti ollut mitään osuutta asiaan). Aamulla heräsin surkeana. Minulla oli ihan hirvittävä koti-ikävä. En sitten muistakaan kokeneeni mitään sellaista tunnetta sitten poikien syntymän. Hyvä, että en heti repinyt miestäni ylös sängystä ja komentanut käynnistämään autoa. Päätin olla kiltti vaimo ja annoin mieheni vielä nukkua ja siten sain itsekin aikaa ajatella. Tässä ajattelutyön tulosta.

Ennen lapsia sitä välillä tarvitsi kaikenlaisia "sirkustemppuja" tunteakseen olonsa rentoutuneeksi ja  elämänsä merkitykselliseksi. Piti kokeilla uusia urheilulajeja, matkustella uusissa kohteissa, käydä shoppailureissuilla muissa kaupungeissa, testata tuntemattomia ruokaravintoloita tai istua pitkiä iltoja ja viikonloppuja ystävien, tuttavien ja puolituttujen seurassa. Nyt kun tänä aamuna heräsin vieraasta paikasta ilman lapsiani (toki rakkaani vierestä), tunsin oloni epätavallisen tyhjäksi. Tajusin, että arki omien lasteni kasvua ja kehitystä seuraten on tällä hetkellä kaikista parasta, mitä elämällä on minulla tarjottavana. Viis veisaan siitä, vaikka en juuri nyt pääse matkustelemaan, kokemaan kulttuuria tai en ehdi ystävienkään kanssa seurustella kovin syvällisiä. Se ei haittaa, sillä näiden asioiden aika isommassa mittakaavassa on taas myöhemmin.

Mikä syvä rakkauden tunne minulle tuleekaan kun lapseni katsovat minua silmiin ja hymyilevät tai kun kuulen iloisen "ätä, ätä, ätä"-jokeltelun ympäriltäni. Tai miten ihanalta tuntuu katsoa poikien kehitystä ja uusien asioiden oppimista päivittäin. Olen mielettömän kiitollinen siitä, että minulle on tässä elämässä annettu mahdollisuus kokea äitiys. Vaikka välillä väsyttää ja turhauttaa päivästä toiseen samanlaisena toistuva arki, kylpyhuoneessa eteen tuleva pyykkivuori tai puurokattilan tiskaus.

Suuressa mittakaavassa tällaiset väsymyksen tunteet ovat kuitenkin se ja sama. Äitiys antaa miljoona kertaa enemmän kuin se ottaa. Pojat täyttävät ensi viikolla 8 kuukautta ja nyt todella voin sanoa ymmärtäväni mistä perheelliset ovat aiemmin puhuneet. Vanhemman ja lapsen välistä rakkautta ei voi mikään asia elämässä korvata. Kohta tulee joulu ja minulla on vihdoin kaksi omaa pikkutonttua.

Joulu tulla jolkottaa

Minä, joka en ole koskaan ollut suuri jouluihminen sain itseni muutamia päiviä sitten kiinni miettimästä joulua. Niinpä niin, jouluhan on lasten juhla ja mitä ilmeisemmin jo pikkuvauvojen olemassaolo saa aivoni kääntymään joulutaajuuksille. Mitä onkaan luvassa muutaman vuoden kuluttua, kun pikkuprinssimme oikeasti ymmärtävät touhusta jotain....

Joulu tuo mukanaan ihania kohtaamisia. Erityisen iloinen olen siitä, että veljeni perhe saapuu kotikonnuille pyhiksi ja pääsemme kokoontumaan yhdessä herkkupöytien ääreen. Lisäksi tietysti mieheni lapsuudenperheen kanssa vietetään yksi juhlapäivistä. Koska minulla nyt tuntuu olevan inspiraatiota joulujuttujen miettimiseen, alankin suunnitella jo hyvissä ajoin ainakin leivonnaisia. Mieheni ainakin tykkää, varsinkin jos pääsee kaapimaan taikinakulhoja. Yhdet muffinssit jo koeleivoin Onnin toimiessa innokkaana leipuriapulaisena. Tässä sitä nyt ollaan pullantuoksuisena kotiäitinä vihdoinkin! 

Joulussa on kuitenkin yksi asia, mikä aiheuttaa tänäkin vuonna päänvaivaa, huolimatta joulutaajuuksille pääsemisestä. Nimittäin lukemattomien lahjojen hankinta. Ensinnäkin jostakin pitää löytää aikaa ja inspiraatiota lahjojen keksimiseen ja metsästämiseen. Toiseksi jostakin pitää löytää lahjojen ostamiseen rahaa, joka näin äitiyslomalaisen näkökulmasta on vähintäänkin mielenkiintoista. Olemmekin sopineet sukulaisten kanssa pääosin, että aikuisten kesken emme lahjoja osta, joka helpottaa huomattavasti lahjojen hankkimisrumbaa. Voimme siis keskittyä rauhassa miettimään kaikkea sitä ihanaa, tarpeellista ja tarpeetonta, jota pikkupoikamme tarvitsevat. Lahjalistalle ovat päässeet jo nyt ainakin taaperokärry, vauvapulkat, potat, kaukalomalliset ruokalaput, isompia vaatteita, soivat lelut ja autolelut.

Lisää lahjaideoita voimme keksiä keskiviikkoon mennessä, sillä silloin vietämme poikien ensimmäisiä pikkujouluja! Luvassa ovat Porin seudun monikkoperheiden pikkujoulut, johon saapuvat lapsia ja lapsenmielisiä ilahduttamaan myös joulupukki ja tonttutyttö. Siellä sitten voimme sujauttaa uusia lahjalistoja eteenpäin :-)

Pojat muuten sairastuivat myös ensimmäiseen flunssaan viikko sitten. Nyt on krohistu, aivasteltu ja niistetty meidän perheessä. Myös korvia hieroskeltiin ja kävimme niitä lääkärissä näyttämässä, mutta mitään ei (onneksi) löytynyt. Samassa rytäkässä Onnilla puhkesivat myös kaksi ensimmäistä hammasta!  Näistä kahdesta edellä mainitusta seikasta huolimatta molemmat ovat kuintenkin nukkuneet 12 tunnin yöunia kertaakaan meitä vanhempia herättämättä, joten taloudessamme taitaa asustaa kaksi erittäin hyväunista pikkuveikkaa. Ihan loistavaa. 

Näin parisuhde pysyy kunnossa

Törmäsin tänään keltaisen lehdistön nettisivuilla artikkeliin, jossa kerrottiin kuusi epätavallista vinkkiä parisuhteen kunnossa pitämiseen. Päätinpä tässä iltani iloksi ottaa niihin kantaa lapsiperheen näkökulmasta.


1. Älkää nukkuko samassa sängyssä

Helppo rasti! Varmasti jokaisessa lapsiperheessä nukutaan silloin tällöin eri sängyissä, eri huoneissa tai jopa ihan eri rakennuksissa. Jos tenavat valvottavat (kuten ne nyt joskus tuppaavat tekekemään) tai pyörivät levottomasti perhepedissä, jompi kumpi vanhemmista siirtyy nukkumaan jonnekin mahdollisimman kauas (yleensä isä). Kuulin juuri perheestä, jossa isä on nukkunut neljä vuotta sohvalla. Siellä on parisuhde siis taatusti kunnossa! Meillä tämä vaihe kesti syksyllä vain parisen viikkoa, sitten olohuoneessa ollut ilmapatja laitettiin taas kaappiin. Olihan se tietysti romanttista kun sai mennä yökylään toisen kainaloon (jos väsymykseltään jaksoi).

2. Viettäkää aikaa erossa toisistanne

Taas tosi helppoa! Mies on päivät töissä ja illat ylitöissä, vaimo lasten kanssa kotona. Tiesittekö, että pienten lasten isät tekevät tutkitusti pisintä työpäivää? Onneksi oma mieheni on luokanopettaja, jossa ylitöitä ei juurikaan ole, koska kunnilla ei ole sellaisista varaa maksaa. Viikonloppuina sitten järjestetään silloin tällöin lapsenvahti, jotta molemmat pääsevät omiin menoihinsa "tuulettumaan" tai vaihtoehtoisesti käydään vuorotellen omissa harrastuksissa. Ja kas, kumppania jonka kanssa on lapset tehnyt, näkee huomattavasti vähemmän kuin ennen lapsia.

3. Riidelkää säännöllisesti

Miksi nämä ovat näin helppoja?? Sellaista lapsiperhettä ei olekaan, jossa ei säännöllisesti riideltäisi. Ne pitää vain osata sopia kohtuullisen ajan kuluessa, sillä onhan se nyt ihan typerää päiväkausia murjottaa siitä kumpi on enemmän pessyt pyykkiä, siivonnut ahkerammin keittiötä tai käynyt useimmin hieltä haisevissa ryhmäliikuntasaleissa heiluttelemassa jäseniään.

4. Älkää käykö treffeillä

Ei tulisi mieleenkään. Osaisiko sitä enää edes pynttäytyä parhaimpiinsa, asetella tukkaansa ja meikata silmiään sellaisen henkilön vuoksi, joka nykyään näkee minut kotikutoisena villasukkasankarina päivästä toiseen? Jos ylipäätään näkee, koska ainakin meidän perheessä vauvat vievät lähes kaiken huomion ja saavat suukkojakin satamäärin enemmän kuin me aikuiset. Oltiin me muuten treffeilla kerran tänä syksynä. Ahtauduimme elokuvasaliin syömään irtokarkkeja. Kivaa oli, mutta ihan turhaan meikkiä laitoin sinne pimeään :-)

5. Pelkkä seksi ei ole terveellistä

Mitäköhän tähän pitäisi sanoa? Kyllä se nyt vaan on. "Fyysisen läheisyyden pitäisi olla sielullisen, emotionaalisen ja älyllisen läheisyyden huipentuma", todetaan alkuperäisessä artikkelissa. Haluanpa tietää missä on lapsiperhe, jossa harrastetaan tuntikausia kestävää tantraseksiä. Jos kuvittelet tällaista, kehoitan katsomaan seuraavaksi kelloa kun fyysinen läheisyytenne alkaa ja uudelleen kun se loppuu. Saatat yllättyä.

6. Tee syrjähyppy

Tämä neuvo on hanurista. Älkää totelko. Koskaan. Ikinä.

Eipä mulla muuta. Alkuperäisen tekstin voi lukea tästä: Näin parisuhde pysyy kunnossa (Iltalehti)

Isän näkökulma: Harrastamista poikien ehdoilla

Oman mielenterveyden ja jaksamisen kannalta ihmisen tulee tehdä asioita, joista hän nauttii. Minulle näitä asioita ovat mm. juokseminen, kuntoilu ylipäätään ja golf. Aina ei voi kuitenkaan ajatella itsekkäästi ja tehdä mitä kulloinkin huvittaa. Patukat rytmittävät ja kuormittavat arkea sopivasti ja nainen sanoo myös oman sanansa. Joten helpommalla pääsee kun tekee asioita patukkatahdissa:) Näin nainen saa myös omaa aikaa ja itse saan tehdä sitä, mistä nautin. Kaikki voittavat! Mutta miten...?

Juokseminen on lastenleikkiä patukoiden kanssa. Senkun lastaan pötkylät vaunuihin säänmukaisesti (tässä on muuten paljon opittavaa!) puettuna ja suuntaan kirmaamaan pihalle. Juoksu kannattaa vain ajoittaa ruokailujen väliin, niin marakatit tankkaavat unta kuulaan isän valmistautuessa seuraavaan maratooniin. Juoksin muuten syyskuussa kuudennen maratonini. Pojat olivat usein lenkkikaverinani ja ennätys parani 12 minuuttia!

Muuta kuntoilua olen toteuttanut niinkin eksoottisesti kuin olohuoneen lattialla. Pötkylät ovat syöneet niin hyvin, että niistä saa hyvät kahvakuulat treenaamiseen. Kesällä pojat olivat vielä aikamoisia rääpäleitä ja heiveröisiä, joten kovaa hikitreeniä ei saanut tehtyä. Nyt voi jo aikalailla pyöritellä, käännellä ja väännellä. Pojat vielä kaiken lisäksi nauttivat suuresti iskän kuntoiluhetkistä. Äiti on myös tuplapatukkajoogaillut. Tykkäsivät siitä myös. Antaa äidin harrastaa sitä. Notkeuteni myötä edellä mainitusta seuraisi vain isän naurujooga...

Viimeinen mainittu monista intohimoistani on golf. Harrastan pelaamisen lisäksi mökin paskahuussin sisustamista golfin hengessä:). Kesällä kävin poikien kanssa muutamia kertoja pelaamassa. Sama juttu kuin juoksemisessa. Ajoita ruokailujen väliin, mieluiten pitkien päikkäreiden kohdalle. Valitse lähtöaika niin ettei ryhmässä ole muita. Kaikki golfkentällä eivät varmasti ymmärrä nukkuvia pikkugolfareita. Tiger Woods aloitti kahden vuoden ikäisenä. Minä aloitin poikien mentalivalmennuksen paljon aikaisemmin:). Päiväunilla vaunujen tulee olla liikkeellä (ainakin meidän poikien mielestä), joten lyö palloa ilman pitkiä rutiineja. Varaa vain paljon palloja mukaan, koska vaunujen kanssa on vaikea käyskennellä niin metsissä kuin vesiesteiden läheisyydessä palloja etsien.

Kaikesta ei tarvitse luopua lasten syntymän myötä, kunhan vain uskaltaa soveltaa. Kuva Kalafornian golfkentältä kesällä 2013. Ensi kesää jo odotellen!

Miltä äiti näyttää?

Juuri ja juuri kehtaan näin julkisesti myöntää, että olen joskus vuosien saatossa SAATTANUT pikkuriikkisen kummastella joidenkin äitien lookkia kodin ulkopuolella liikkuessa. Että mihin ovat jääneet korkokengät, meikit, uudet vaatteet, tukan laittaminen ja sen sellaiset. No en ihmettele enää. Olen syksyn aikana tullut siihen tulokseen, että on ylipäätään saavutus, jos useamman lapsen äiti ylipäätään pääsee ulos kotiovesta JOTKUT vaatteet päällään. Ja vielä isompi saavutus on, jos kiireen keskellä vaatteet sopivat hyvin toisiinsa. Kun lapset kirkuvat väsymystään ei tee kovasti mieli valita itselleen trendivaatteita vaatehuoneesta (jos niitä siellä sattuu olemaan). Varsinkaan kun edessä on syksyinen vesisade, tuuli ja parin tunnin vaunulenkki, ilman pysähdyksiä. Onnellisia ovat ne äidit joiden lapset nukkuvat heräämättä pysähdyksissä olevissa vaunuissa. Eräs monikkotuttuni kertoi katsoneensa kellosta aikaa kauanko vauvat nukkuvat vaunuissa kotipihaan saapumisen jälkeen. Kolme minuuttia! Tuossa ajassa ei paljon keskustan kahviloissa lattea siemailtaisi. Onneksi kaikkien äitien pelastus,  take away -kahvi on keksitty!

Suurin osa tuntemmistani äitiyslomalaisista (minä mukaan lukien) kulkee suurimman osan päivästä tuulipuvussa, tai muissa urheilullisissa vetimissä. Se yksinkertaisesti johtuu siitä, että ne ovat vaunujen kanssa liikkuessa käytännöllisimmät. Vaatteet saa kiskaistua nopeasti päällensä ja ne ovat aina eteisessä lähtövalmiina. Ja jos on sattunut satsaamaan hieman laadukkaampaan ulkoiluasuun, se on kaikenlisäksi vielä tyylikästä katseltavaa! Ainakin minun mielestäni, koska ylipäätään tykkään urheilullisesta pukeutumisesta. Ja koska päähän on näillä keleillä kumminkin laitettava pipo, ei sen tukankaan aina joka päivä ole niin väliä. Kunhan hiukset on hyvin leikattu niin malli säilyy ihan kohtuullisesti vaikka myssyn vetääkin tiukasti päähänsä. 

Näin isänpäivän kunniaksi olikin kiva sitten oikein laittautua vähän parempiin kuteisiin ja lähteä perheen kesken syömään. Mukana kekkereissä olivat myös mieheni koko lapsuudenperhe puolisoineen ja oli tosi kiva kokoontua yhdessä hetkeksi turisemaan kuulumisia. Meidän poitsutkin saivat juhlapäivän kunniaksi jalkaansa tuliterät farkut! Nautimme miehen kanssa kotiin tultaessa vielä lasilliset viiniä juhlapäivän kunniaksi, olihan tämä meidän perheessä laatuaan ensimmäinen. 

Sain kimmokkeen tästä aiheesta kirjoittamiseen eilen, kun eräs kaverini oli saanut kuulla näyttävänsä "niin äidiltä!" Jäin sitten miettimään, että miltä se äiti oikein näyttää? Väsyneeltä ja tavalliselta vai hehkuvalta ja laittautuneelta? Ja miltä äidin sitten kuuluisi oikein näyttää? Oma mieheni tokaisi muutama viikko sitten kaupungilla "oho, olipa äiti laittautunut", kun vastaamme käveli nuori äitit (lapsen ja miehen kera) silmämeikein, korkokengin ja irtoripsin varustettuna. Kun tiedustelin kommentin taustoja sain vastaukseksi, että äiti oli laittautunut LIIKAA. Jaaha. Ota tästä nyt sitten selvää. Itselleni se on kuitenkin aivan sama, minä olen minä vaikka voissa paistaisi. 

Isän näkökulma: Vauvauinnissa

Olemme harrastaneet perheen kanssa jo pian kaksi kuukautta vauvauintia. Eilen oli suuri päivä, kun valokuvaaja tuli ottamaan kuvia sukelluspatukoista. Parin viikon päästä "halvat" otokset valmistuvat tilattaviksi. Kysyin monikkoalennusta, eipä tullut valokuvaajalta kuin "oletko tosissasi"-ilme. Aina pitää yrittää:)

Käymme uimassa perjantaisin naapurikaupungin pienessä hallissa. Ajattelimme, että se on mukavampi paikka aloittaa poikien veteen totettelu, vähemmän ihmisiä ja vähemmän bakteereita. Lisäksi vauvauinnin ajankohta (pe alkuilta) naapurikaupungissa tuntui paremmalta kuin 300m päässä oleva uuden uimahallin ajankohta (la aamu). No ehkä vuodenvaihteen jälkeen vaihdamme lähihalliin. 

Koen olevani etuoikeutettu kaksosperheen isänä uinnissa. Monta isää istuu tumput suorina altaan reunassa, liekö osa sinne pakotettuna, sillä välin kun äidit leikkivät vesileikkejä omien vauvojensa kanssa. Meillä ei ole tätä ongelmaa. Suihku- ja pukuhuonerituaalit eroavat myös hieman. Muut isät kun lompsivat uimakassin kanssa pukkariin, siitä suihkun kautta saunaan ja altaan reunaan istumaan. Puolen tunnin uinnin jälkeen samat rituaalit päinvastaisessta järjestyksessä. 

Kaksosperheen isän rituaalit: Minä kannan pukuhuoneeseen patukan turvakaukalossa, bumbo-istuimen (on muuten loistava keksintö!) ja uimakassin. Sitten riisun vauhdilla omat ja patukan vaatteet pois. Tasa-arvon nimissä miesten pukuhuoneesta ei aluksi löytynyt hoitotasoa. Naisten puolella niitä on kuulemma kolme. (Tähän tuli onneksi muutos sillä seuraavalla kerralla minua odotti myös hoitotaso.) Yleensä tässä vaiheessa on myös torttutoimitus valmiina. Viimeksi eräs herra ajoi rauhassa partaansa vessassa. Ei auttanut kuin vaivihkaa pestä takapuoli suihkuhuoneessa. Vauvauintiin ei saa mennä peseytymättä, joten siinä sitä taiteillaan. Aina sitä jotenkin saan kikkailtua itseni patukan kanssa ajallaan altaaseen. Naispuoliset lukijat tietysti ihmettelevät, ettei tämä edellä mainittu eroa mitenkään heidän vauvauintikokemuksistaan. Ei niin, mutta kyse onkin isän näkökulmasta:) Samassa ryhmässä on muuten toinenkin monikkoperhe, joten ihan yksin en vauvan kanssa miesten puolella onneksi ole. 

Pojat nauttivat suuresti vedessä touhuamisesta. He ovat uintireissulla superkiltteja (ainahan meidän pojat on:)! Joten myös vanhemmat nauttivat uintireissuista. Ne ovat mukava tapa laskeutua viikonlopun viettoon.


Koska uimahallikuvia ei meillä vielä ole, laitetaan tähän yksi kotoa otettu kuva, jossa harjoittelemme istumista bumboissa. Hauskaa on kuten kuvasta näkyy!

Pukemisen riemua!

Ilmojen kylmettyä olen saanut totutella massiiviseen pukemisrumbaan. Kotoa poistumisen eteen on nimittäin nähtävä melkoisesti vaivaa. Ensiksi puetaan päivävaatteet eli bodyt, housut, sukat tai vaihtoehtoisesti sukkahousut. (Kyllä vain, pojatkin käyttävät vauvaiässä sukkahousuja, vaikka mieheni oli asiaa aluksi vaikea nielläkin.) Sitten puetaan välikerros eli jonkin sortin villa- tai fleecepuku, joka tietysti tästä vielä paksunee kun lämpötila putoaa pakkasen puolelle. Sitten tumput, sukat, lakki (tai kaksi) ja lopuksi päällishaalari. Niin ja tämä koko määrä siis x 2.... Hoitopöydästä ei muuten taloudessamme ole pukemiseen enää mitään apua, pukemislinjasto sijaitsee lastenhuoneen lattialla, jossa itse kykimme ergonomisesti polvillaan.

Pukemiseen liittyy päivittäin aina sen verran itkua, hammastenkiristystä ja hikikarpaloita, että ihan puolen tunnin pikapiipahduksen vuoksi en viitsi moiseen hommaan ryhtyä. Yleensä puuha meneekin niin, että ennen lounasta puen pojille päivävaatteet ja loput kerrokset sitten juuri ennen uloslähtöä ja päikkäreitä. On muuten suoranaisesti ärsyttävää, että vauvojen terällisiä potkuhousuja valmistetaan enää verrattain vähän. Nehän olisivat niin käteviä! Nyt kun kappojen valikoimat pullistelevat söpöjä housuja ja sukkia, tietää se meidän perheessämme usean ylimääräisen vaatekappaleen pukemista päivittäin. Sitäpaitsi en tiedä kovinkaan montaa vauvaa, jonka jalassa sukat oikeasti pysyvät. Nehän on niin kiva potkia tai repiä pois jaloista alta aikayksikön. Erään lastenvaateliikkeen myyjä kertoi minulle taannoin, että terälliset potkuhousut ovat vauvojen varpaille vaarallisia ja siksi valikoima on nykyisin niin suppea. Anteeksi mitä? Jos tähän olisi uskominen Suomi olisi väkkärävarpaisia aikuisia maalaiskylät pullollaan. Tämä on taas varmaan jotain EU-juttuja. Yhtenäisen euroopan puolesta, eihän niitä teriä (tai sukkia ylipäätään) edes tarvita jossakin Espanjassa tai Italiassa, joten hyvä siellä on tehdä päätöksiä tällaisista asioista. No mutta koska täällä pohjolassa sukat ovat nyt kuitenkin verrattain tärkeät lähes ympäri vuoden, on ne puettava poikien pikkuruisiin jalkoihin. Teimme muuten aiemmin syksyllä mieheni kanssa aloittelijan virheen ostaessamme välikausipuvuiksi sellaiset, joissa ei ollut käännettäviä lahkeita tai hihansuita. Tämähän tietysti vielä tuplasi puettavien sukkien määrät, kun villasukatkin piti vetäistä vielä jalkoihin. Onneksi näillä keleillä meillä on käytössä jo seuraavan paksuustason haalarit, joissa nämä mukavuudet ovat mukana (eläköön äitiyspakkausen haalarit!)

 Meidän pojista Elmeri on aina pitänyt pukemista vähintäänkin epämukavana. Vaikka yrittäisit hoitaa hommaa miten hellävaraisesti ja leperrellen edessä on aina ruttuun kääntyvä naama ja ikävää parkumista. Onnilla taas palaa hihat, jos pukeminen ja uloslähtö kestävät liian kauan. Ja kyllähän se nyt kestää kauemmin kun nanosekunnin, varsinkin jos huomaat että omat hanskat ovat lähtöhetkellä hukassa, hoitolaukku olikin pakkaamatta tai kissat ovat hukassa ja etsiskelet niitä kuraiset kengät jalassa ympäri kämppää kurkistellen jokaiseen aamun aikana avattuun kaappiin. Ja aina on tietysti käytävä vielä kerran tarkistamassa ettei kahvinkeitin vain jää päälle :-) Sitten ei muuta kuin rentoutuneena rappukäytävään! Välillä oikein hävettää kun molemmat natiaiset itkevät naama punaisena rappukäytävässä. Onneksi homma rauhoittuu heti kun saan vaunut ulkona liikenteeseen. Kerran muuten  keskellä tällaista katastrofaalista lähtöhetkeä ovikellomme soi. Naapurin mummohan se siellä oli palauttamassa kaverilta aiemmin pihaan tippunutta tuttipulloa. Ei tainnut hymy irrota meikäläiseltä, kun pojat kiljuivat väsymystään, itseltä valui hiki pitkin selkää ja kissa karkasi rappukäytävään. Taisin enemmänkin muistuttaa ylikireää vieteriukkoa.

Ei muuta kuin huomista ulkoilua kohden!

Lomalla

Olin viime viikon lomalla. Nukuin aamulla pitkään, söin aamiaista rauhassa lehteä selaillen, puuhailin pitkin päivää kaikkea mukavaa rauhassa ja nautiskelin illalla vähän viiniä....

Ai niin, eihän se ollutkaan viikko vaan yksi vuorokausi. Pojat olivat yöhoidossa ja me vanhemmat lähdimme elpymään mökille. Teki terää, joskus on nimittäin akkujakin ladattava. Onneksi pojat ja hoitajat viihtyivät taas hyvin yhdessä niin seuraavaakin elpymiskertaa saa rauhassa suunnitella. Lomailu on nimittäin monikkoperheen arjesta välillä kaukana. Päivät alkoivat perheessämme inhimillisesti seitsemältä, kunnes siirryimme talviaikaan. Nyt noustaan iloisena usein jo kuudelta. Ihan jokainen päivä, huvitti nouseminen tai ei. Pojat tosin heräävät aina iloisesti jokellellen ja naamat hymystä loistaen. Se on oikeasti aika söpöä ja hellyttävää! Siellä ne meidän pienet prinssit juttelevat keskenään omista pinnasängyistään huudellen. Ei haittaa vaikka ympärillä on pilkkopimeää, kun veli on lähellä. 

Toisena hauskana hetkenä aamuissa on se, että prinssi A työntää aamukakat heti herättyään. Isi ja äiti pääsevät siis aina heti tositoimiin unihiekkaa silmistä räpytellen. (Tämä oli juuri näitä juttuja joista lapsettomat eivät ole kiinnostuneita, tiedetään.) Sen verran tästä kakkarumbasta on kuitenkin lisää mainittava, että väitän kaksosperheen arjen näkyvän nimenomaan vaihdettavien kakkavaippojen määrästä. Kuusi haisevaa pakettia päivässä on ihan normia (jee). 

Meillä muuten kääntyillään selältä vatsalleen jo ahkeraan ja muutenkin pojat onnistuvat liikuttelemaan itseään jo minne sattuu. On tämä vaan niin hienoa seurata pikkuprinssien kehittymistä! Tässä yksi kuvatodiste tämänpäivän tilanteesta. Vessaan lähtiessäni poitsut olivat kiltisti selällään ja vierekkäin... (Mitenköhän mä kohta sinne vessaan pääsen??)

Ryhmäneuvolassa

Tulipa käytyä 6kk iän kunniaksi neuvolan järjestämässä ryhmäneuvolassa. Paikalle oli kutsuttu alueella huhtikuussa syntyneet vauvat vanhempineen. Oikein kiva tilaisuus! Tapasimme uusia (ja tuttuja) ihmisiä ja keskustelimme vauvaperheen turvallisuudesta ja ruokavalioasioista. 

Taisimme monikkoperheenä kuitenkin hieman poiketa joukosta, pojat nimittäin veivät shown tilaisuudessa ihan mukavasti. Jokunen yhden lapsen vanhempi jäikin taatusti miettimään, että onneksi omalle kohdalle vauvoja on kerralla siunaantunut vain yksi. Tätä kommenttia on kuulunut lähipiiristä muutenkin, kun suurinpiirtein samanikäiset prinssit ja prinsessat ovat lähteneet liikkumaan. Osa on myöntänyt ajatelleensa minua, että miten oikein selviän kun minulla on pikkutuholaisia kohta kaksi. Niinpä. Se jää nähtäväksi syksyn mittaan! Nyt kumpikaan ei vielä liiku. Molemmat tosin jo kääntyvät ja Onni yrittää hanakasti päästä eteenpäin vatsallaan ollessaan. 

Niin, siitä showsta. Onni on ihastunut tällä hetkellä omasta (kovasta) äänestään ja Elmeri tykkää säestää älämölöä omilla kiljahduksillaan. Ryhmäneuvolassa jouduimme turvautumaan välillä tutteihin, jotta me aikuiset kuulimme jotain. Tällä hetkellä kotonamme ei siis ole enää kovin hiljaista...

Nukkumatti heittää unihiekkaa silmiin (tai sitten ei)

Syyskuu vierähti ohi nukkumista ajatellen. Ja etupäässä sitä, että miten ihmeessä sitä saisi nukuttua. Lähes viisi kuukautta jatkunut syöttöjen hoitaminen, hereille säpsähtely pienempäänkin ääneen (äidinvaistoa kuulemma) ja koiranunen nukkuminen tekivät tälle äidille tehtävänsä. Kun pojat alkoivat puuron tullessa kuvioihin nukkua putkeen klo 20:30-05 tai jopa 06, tämä äiti ei osannutkaan enää nukkua. Olin jo niin tottunut heräilyyn, että kun nukkuminen olisi ollut mahdollista, se ei enää onnistunutkaan.

Vähän aikaa jaksoin nukkumattomuutta, kunnes aloin käydä ylikierroksilla. Rauhoittuminen nukkumaan ei enää onnistunut ja koko nukkumisen ajattelustakin tuli ahdistavaa. Väsymykseni ja olotilani äityi lopulta niin kurjaksi, että oli käännyttävä lääkärin puoleen. Unirytmini oli totaalisesti sekaisin ja oli muutoksen aika. Lääkärin mukaan en ole ainoa tästä vaivasta kärsivä äiti.

Jotta unirytmini saatiin takaisin paikoilleen tehtiin perheessämme kaikenlaisia muutoksia. Jotta mieheni pystyi nukkumaan (ja lähtemään töihin), siirtyi hän nukkumaan olohuoneeseen ja hoiti muutaman viikon kaikki yöheräilyt ja mahdolliset syötöt yksin. Kaikki kunnia rakkalle miehelleni! Tähän päädyttiin siksi, että jos nukuin, niin minun oli annettava sitten nukkua. Kävin myös muutama viikko sitten nukkumassa äitini luona ja toisena viikonloppuna mieheni oli poikien kanssa omien vanhempiensa luona yötä. Ja veljeni vaimoni kiirehti avuksi keski-suomesta yhtenä viikonloppuna. Tässä kohdin todella huomasin, kuinka tärkeää on, että tukiverkko on kunnossa. Raskausaikana tuli luettua monenlaista monikkoperheen opasta ja tukiverkon tärkeyttä korostettiin niissä kaikissa. Nyt se tuli todella testatuksi ja totesimme sen erinomaiseksi. Puhumattakaan päiväsaikaan saamastamme avusta, kun nukkumattomuuttani olin niin väsynyt että en olisi mitenkään selvinnyt poikien hoidosta yksin.

Muutamia viikkoja sitten olo oli epätoivoinen ja tuntui, että mistään ei voi enää ikinä tulla mitään. Mutta kas kummaa, sanonta "kaikki loppuu aikanaan" piti taas paikkansa, vaikka se ei pahimman hädän hetkellä lohduttanutkaan. Nyt olen jälleen "elävien kirjoissa". Nukun ihan normaalisti pienten vauvojen äidin tavoin ja olen alkanut nukkua paljon sikeämmin. Viimekin yönä mieheni heräsi Onnin itkuun minua aiemmin, aivan mahtavaa. Olen siis päässyt jotenkin eroon yliherkästä reagoimisestani kaikkiin lastenhuoneen suunnalta kuuluviin ääniin!

Näiden viikkojen aikana kun minun ja mieheni nukkuminen ja jaksaminen nousi perheessämme keskiöön, Onnin nukkuminen teki jälleen muutoksen. Ongelmien määrä on siis vakio :-) Mitä ilmeisemmin kävi nyt niin, että koska en itse saanut nukuttua kävin "turhaan" hyssyttämässä Onnia takaisin uneen ja nyt pikkuprinssimme tykkää valvoa keskellä yötä kiljahdellen sängyssään tai itkien nukkumattomuuttaan. On siis unikoulun aika, koska pojat lähestyvät juuri tuota pikaa maagista 6 kk:n ikää. Viime yönä aloitimmekin sitten sillä päätöksellä, että vaikka poika itkisi miten, sängystä ei enää nosteta syliin, viereen nukkumaan ei enää kiikuteta tai maitoa ei tarjoilla. Viime yönä 35 minuutin  tassuhoito teki tehtävänsä ja nukkumatti lensi pinnasänkyyn uudelleen. Sen jälkeen olikin sitten Elmerin rauhoittamisen vuoro, koska isoveli oli herännyt pikkuveljen itkuun. Taas tuli todetuksi, että kyllä olisi ollut helppoa jos vauvoja olisi vain yksi. Tunnin valvomisen jälkeen pääsin kuitenkin itse takaisin nukkkumaan, joten ei se nyt niin paha rasti ollut. Ensi yönä onkin miehen valvomisvuoro.

Mitä tästä kaikesta unihässäkästä olen sitten oppinut? No ainakin sen, että ensimmäistä lasta odottaessaan valvomiseen, öisiin heräilyhin ja syöttöihin tai loputtomaan väsymykseen ei vaan kertakaikkiaan voi mitenkään valmistautua. Sitä kun ei vain pysty kuvittelemaan etukäteen. Taas ollaan yhtä kokemusta rikkaampana matkalla kohti onnellisuutta. Vanhemmuus kasvattaa, erä yksi on takana.

Keskoskontrollissa

Jos pojat olisivat malttaneet pysyä masussa laskettuun aikaan asti, ikää olisi nyt 4kk. Tämän kunniaksi pääsimme tänään keskoskontrolliin lääkärin ja fysioterapeutin hypisteltäväksi. 

Vaunulenkkeily kohti sairaalaa nosti väkisinkin muistoja mieleen. Kuinka pieniä ja avuttomia pojat syntyessään olivat ja kuinka kehoissa oli kiinni piuhoja ja letkuja (kuten kuvasta näkee). Miten itse lähdin aina itkien iltaisin kotiin ja odotin uutta aamua tulevaksi. Miten läheisiksi hoitohenkilökunta keskolaviikkojen aikana tulikaan, kaupungilla törmäillessä jäädään edelleen jutustelemaan. 

En voi sanoa muuta kuin olevani onnellinen siitä miten kaikki päättyi. Muistan edelleen sen tuskan ja epätoivon mitä koin maatessani Tyksissä vuodelevossa neljä viikkoa. Tai miltä tuntui kun Onnin sykkeet alkoivat synnytyksen aikana laskea voimakkaasti ja minut kärrättiin kiireellä leikkaussaliin. Puhumattakaan ajasta ennen raskautta, jolloin toive lapsesta täytti kaikki ajatukset ja hoidot olivat viedä välillä järjen. 

Matkamme perheeksi ei ole ollut nopea tai kivuton. Ehkä sen vuoksi saimme tänään iloisia uutisia: pojilla on kaikki hyvin ja keskola jää muistoksi muiden asioiden joukkoon! Hyvä pojat!

Voihan elämä

Luin tänään tuttavani facebook-päivityksen, jossa luki näin "Tänään on ollut kyllä paha, paha päivä. Vielä yksi tällainen niin...". Selvennyksen vuoksi todettakoon, että kyseessä on kahden pienen lapsen äiti. Tästä päivityksestä juolahti mieleeni kirjoittaa ajatuksiani lapsiperheen arjesta. Meillähän se sattui tulemaan luonnonoikusta heti vielä tuplana. 

Kuinka moni ensimmäistä lastaan odottava äiti (tai isä) oikeasti ymmärtää millaista vauvaperheen arki on? Ei kukaan, väitän minä. Se on kuulkaas niin, että vaikka lapsiperheiden luona olisi vieraillut kuinka paljon, näkee hommasta vain pienen murusen. Ja yleensä sen kauniimman ja siistimmän puolen :) Kun (odotettuja) vieraita tulee, kodista on suuremmat sotkut pyyhitty pois ja lapsilla puhtaat vaatteet päällä. Yllätysvieraat voivat nähdä sitten jotain toisenlaista, kuten:

Äidin ja isän tukka pystyssä "tyylikkäisiin" kotiasuihin puettuna. Raskaudenaikaiset venyneet kotihousuthan ovat vielä ihan kelvot. Ja mitä väliä, koska vaatteet ovat kuitenkin täynnä erilaisia läiskiä. Monikkoäitikaverini tokaisikin kesällä osuvasti sanottuaan "Nyt alkaa tulla sellainen olo, että vois mennä suihkuun. Olen saanut päälleni tänään pissaa, oksennusta ja lokin paskaa..."

Vauvoilla on päällä tyylikkäät sävysävyyn sointuvat vaatteet. Tai oli (noin pari tuntia aamulla), kunnes toiselta lipsahtaa legendaarinen niskapaska ja asu menee vaihtoon. Tai maitopullo kaatuu päälle. Tai pissavaippa vuotaa. Tai kuola kastelee bodyn litimäräksi. Tai soseruoka lipsahtaa päälle. Oikeasti päällä on usein myös yökkärit vielä lounasaikaan. Turha niitä on heti aamulla vaihtaa, varsinkaan jos iltapäivällä on lähtö jonnekin, kuten neuvolaan. 

Lelut ovat sikinsokin ympäri pöytiä ja lattioita. On ihan hullun hommaa korjailla niitä iltaisin johonkin söpöihin lelukoppiin, kun aamulla klo 06 ne kaivetaan heti uudelleen esille. Ainoa keino pitää joku järjestys on pitää lelujen määrä minimissä. 

Kodissa on meteliä. Vauvojen mielestä on kivaa kiljahdella, itkeä, jokeltaa ja äännellä mitä erikoisemmilla tavoilla. Lisäksi viihdykkeeksi tarjotuista leluista lähtee söpöjä pili-pili-pom ääniä. Ostaessani ankkalekun käytettynä myyjä pahoitteli, että lelusta on ääni rikki. Itse tuulettelin asiaa, mahtavaa, yksi ääni kodissa vähemmän....

Patjoja on ympäri asuntoa. Vauvojen nukkuminen säätelee koko perheen nukkumista. Ei ole väliä missä huoneessa, missä asennossa tai millaisella patjalla vanhemmat pikkulapsiaikaan nukkuvat. Kunhan nyt ylipäätään saavat nukuttua joka yö edes vähän. Jos vielä osaavat kun ovat jo tottuneet toistuviin yöllisiin herätyksiin. 

No mutta nämähän olivat tällaisia esimerkkejä, meillähän on kotona ihan toisenlaista :) 

Kyllä isä osaa

Arki on nykyään melko hetkistä. Siitä huolimatta ehdimme suurpiirteisesti tehdä elämässämme kaiken sen kuin aiemminkin. Pyykit tulee pestyä ja kotikin tulee imuroitua kerran viikossa. Lisäksi ehdimme lenkkeillä ja nähdä ystäviä ihan tarpeeksi. Ihmettelimmekin mieheni kanssa taannoin mihin ihmeeseen olemme aikamme ennen kuluttaneet. Ilmeisesti johonkin turhanpäiväiseen, kuten liialliseen työntekoon.... 

Päivien hektisyys alkaa meidän taloudessa aamukuuden pintaan, kun pojat ilmoittelevat olevansa hereillä. Sitten seuraakin ennen puoltapäivää seuraavat toimet: aamumaidot pojille ja oma aamupuuro & kahvi, poikien nukutus aamupäiväpäikkäreille, omat aamurutiinit, poikien vaipanvaihtoa vähintään yhteensä neljä kertaa (yleensä kuusi, koska kakkahan tulee parhaiten puhtaaseen vaippaan), poikien pukeminen (jos ollaan iltapäivällä jonnekin lähdössä), lounasmaidot ja perunasoseet pojille, oma lounas (eilisiä jämiä, turha haaveilla että itselle ehtisi ruokaa oikein valmistaa). Siinäpä se. Näiden jälkeen ollaankin valmiita iltapäiväpäikkäreille vaunuihin. Nyt kun syksy on tullut niin pitää tietysti pukea pojille tuossa vaiheessa vielä lisää kerroksia yli 6kg mittoihin kasvaneisiin vartaloihin. 

On ollut päiviä, jolloin olen ihan katki jo klo 12:30. Tässä perheessä vaunulenkit alkavatkin harventua, ellei lenkittäjäksi löydy silloin tällöin iltapäivisin joku muu. En jaksa koko ajan marssia ympäri kaupunkia. Pojat siirtyvät kohta nukkumaan parvekkeelle (kun ilman viilenevät) tai alan itse tönöttää kerrostalon pihamaalla talonmiehen kanssa rupatellen. 

On siis sanomattakin selvää, että olen alkanut kaivata omaa aikaa. Hektisyydestä johtuen yöuneni ovat nimittäin alkaneet kärsiä. Irrottautuminen on vain ollut itselle kovin vaikeaa. Kysessä lienee jokin äitisyndrooma, ihan kuin minulla ei olisi oikeutta minnekään mennä! Imetys on tietysti tehnyt omat ongelmansa lähtemiseen, koska ruoka-aikaan on pitänyt olla paikalla. Eipä tarvi enää. Imetys on nimittäin meidän perheessä nyt finito! Luopumisen tuska oli kova mutta olo on kyllä helpottunut. Kahden vauvan imettäminen ei ole meinaan mitään helppoa hommaa. 4,5kk jaksoin, nyt tissit kuuluvat taas itselleni. Ja tuolle isommalle pojalle, joka on raukka parka joutunut niistä erossa pysymään kuukausia :)) Ihanaa pukea päälle myös kunnon liivit!! Ja enää ei tarvitse miettiä mitä päällensä pukee. Että  saako tän ja tän asun kanssa tissit paljaaksi? 

Omaa aikaa saadakseni mieheni lähti poikien kanssa eilen golfkentälle. Yritin ensin vastustella, että eihän siitä nyt mitään tule kun niille tulee kohta nälkäkin (äitisyndrooma). Mutta sitten totesin, että lähtekööt! Ei kai se minun ongelmani ole jos hommat eivät häneltä suju. Ja sujuivathan ne!  Kun tulin myöhemmin illalla omaa aikaa viettämästä takaisin kotiin koko katras oli kylpyhuoneessa suihkunraikkaina. Tässä kuvatodiste söpöstä näystä kylppärissä. Mä rakastan mun poikia!

Äidillä on uusi harrastus

Syksyhän on tunnetusti aina uusien  harrastusten aloittamisen aikaa. Viime syksynä aloitin Espanjan alkeet (yhdessä mieheni kanssa) ja nykytanssin. Jälkimmäinen keskeytyi raskauden vuoksi. Jo aika pian raskaaksi tulemisen jälkeen tuntui epämukavalta pyöriä lattialla ja tehdä loikkia tiukoissa trikoissa. Lisäksi oman haasteensa hommaan toi se, että ryhmässä oli kavereita, joilta yritin pyöristyvää vatsaa salailla (niissä tiukoissa trikoissa). Päätin lopettaa.

Uuden kielen opiskelu taas jatkui huikeasti koko syyskauden, mutta lopahti joululomaan. Mieheni ei ollut innokas enää lähtemään mukaan ja koska kyseessä oli nimenomaan meille yhteiseksi ajateltu uusi harrastus tuntui jatkaminen yksin tylsältä. Mutta johan sitä siinä olikin. Tiedän jo mitä viinipullon kyljessä lukevat Gato Negro ja Gato Blanco tarkoittavat (ja muutaman muun jutun). Ei muuta kuin Espanjaan lomailemaan kun pojat kasvavat isoiksi ja elämä helpottuu. Mieheni mukaan siihen menee 15-vuotta. Voimme siis ihan rauhassa säästellä kolikoita lomakassaan, ei ole kiirusta.

Tänä syksynä uudet harrastukseni ovat jokseenkin erilaisia. Ensimmäiseksi lukeutunee vaunulenkkeily. Jokainen arkipäivä klo 12:30-13 starttaan kerrostalomme pihasta uudenkarheilla tuplavankkureilla (mieheni keksimä nimitys) kahden tunnin vaunulenkille. Välillä harrastus pitää sisällään juoksua, välillä reipasta kävelyä ja välillä laiskanpulskeaa kaupunkikävelyä pyhävaatteiden kera. Ensimmäinen on näistä vienyt voiton, joten minut tapaa kodin ulkopuolella useimminten nykyään juoksutrikoissa. Sisällä jalassa ovat sitten pyjamahousut. Tässäkin muuten syy miksi meikkaaminen aamuisin on jäänyt. Hikilenkillä ei naamavärkillä ole niin väliä. Saati niissä pyjamahousuissa.

Toinen harrastukseni on suurta innostusta herättänyt lastenvaatteiden nettimyynti! Kaksosperheiden verkostot ovat facebookissa hyvät ja myyntikanavat kunnossa. Raskausaikana harrastin pelkästään vaatteiden ostoa. Varsinkin sairaalassa maatessa se oli hyvää hupia, kun ei siellä juuri mitään muutakaan tekemistä ollut. Nyt olenkin sitten kunnostautumassa myös myyntipuolella. Uuden harrastuksen myötä yhdet yöunetkin jo kärsivät, kun mietin mitä vaatteita seuraavaksi kuvaisin ja mitä niistä voisi pyytää :-) Halvat ovat muuten hinnat netissä, ja niin kuuluukin. Tavara saadaan kiertoon uusille omistajille ja pois omista nurkista. Osan vaatteista toki säästän suvun seuraaville vauvoille tai jollekin muulle tarvitsevalle. Sellaisiakin uutisia on nimittäin lähipiiristä lähiaikoina kuulunut!

Ja nyt nukkumaan, kellohan onkin jo 21:30. Tämäkin meininki on vähän erilaista kuin viime syksynä.

Meikkauksesta (tai oikeammin sen puutteesta)

Ajanhallintani on mullistunut. Kaikki sellainen pipertäminen, johon ennen oli aikaa, hoidetaan nykyisin vasemmalla kädellä. Ja oikein hyvää jälkeä tulee siitä huolimatta! Eräs näistä vasemmalla kädellä hoidettavista asioista on meikkaaminen. Naisellinen puunaaminen on meinaan meidän perheessä nyt minimissään. Eli oikeammin sitä ei hoideta millään kädellä, olen tullut sen suhteen täysin kädettömäksi. En kehtaa lapsettomille ystävilleni edes näyttää kosmetiikkavarastoani. Jos sitä nyt varastoksi voi nimittää, kun se sisältää pari säälittävää purnukkaa ja nekin ovat pääosin apteekista ostettuja.

Kyse ei ole siitä, etteikö minusta olisi mukavaa/piristävää/ihanaa aamuisin kunnolla laittautua. Olen vain lopettanut toistaiseksi yritykset usean säälittävän yrityksen jälkeen. Kerran yritin laittaa ripsiväriä heiluttaen samalla toisella jalallani auton turvakaukaloa. Ripsivärit levisivät ympäri naamaa ja sotkun puhdistamiseen meni enemmän aikaa kuin värin levitysyritykseen. Muutaman kerran mies on istunut jo tovin autossa poikien kanssa ja palannut takaisin sisälle hakemaan minua. Olen äkkiä heittänyt meikkipurnukat sivuun ja lähtenyt mieheni mukaan sinne, minne meidän jo on pitänyt olla menossa.

Tänään aamulla oli viimeisin yritykseni meikkaukseen. Olin laittanut hiukset tanaan ja kaupunkivaatteet päälle, sillä olin lähdössä kyläilemään äiti-ystävän luokse. Nousin näitä operaatioita varten varta vasten aika pian poikien heräämisen jälkeen, jotta kerrankin ehtisin syödä aamupuuron lämpimänä (eikä mikrossa uudelleen lämmitettynä) ja jotta erityisesti ehtisin kerrankin meikata (ihan huvin vuoksi tai osoittakseni että kykenen siihen). Tiesin vallan hyvin, että pojat jaksavat olla hereillä kitisemättä tasan kaksi tuntia aamuheräämisensä jälkeen. Siinä ajassa minun olisi syötävä aamiainen, juotava kahvini, pestävä puurokattila, laitettava hiukseni, puettava päälleni, pakattava hoitolaukku ja oma käsiveska, syötettävä pojat (toinen pullosta ja toinen tissistä), suoritettava poikien aamupesut ja pisut, puettava lapsukaiset säädyllisiin vaatteisiin,  ja istutettava heidät lelujen kera turvakaukaloihin. No miten kävi? Pieleen meni. Siinä vaiheessa kun olisi ollut meikkauksen vuoro, olkkarista kuului väsykitinää ja päädyin hyssyttelyhommiin. Olin ehtinyt kuitenkin jo kaivaa ripsivärin laatikosta, joten edistystä ehti sinänsä tänäänkin tapahtua.

Koska fakta nyt tuntuu olevan, että pienten vauvojen kanssa ei ennätä itseään liiemmin peilistä tuijotella, olen päätynyt noudattamaan urheilulookkia ympäri vuorokauden. Miehen tullessa tänään töistä lähdinkin piipahtamaan kaupungilla ja ostin uusia vapaa-ajan asusteita. Olkoot sitten edes verkkarit tyylikkäät, kun niissä kerran jatkuvasti kulkee. Urheilulook tukee päivääni muutenkin. Iltapäivän kahden tunnin vaunulenkkejä ei viitsi korkokengissäkään sipsutella, vaikka sellaiset sattuisivat eteisestä käteen osumaankin. Paljon mukavampi juosta, niin tulee oma liikuntakin hoidettua siinä samassa. Ja ei sillä meikilläkään ole ollut loppujen lopuksi väliä. Aurinkoinen kesä toi mukanaan aurinkolasien superkäytön. Ja kohta ei ole väliä tukallakaan. Räntää kun alkaa tulla taivaalta, pipo on päähän laitettava joka tapauksessa. Pikkuprinssit rakastavat äitiään pystytukasta huolimatta ja avoliitossahan nämä ovat pikkuseikkoja.

Syyskelejä odotellessa

Kesäsäät ovat täällä päin maata olleet mitä mahtavimmat! Aurinkoa ja hellettä on piisannut riittämiin. Mökillä meillä oli käytössä isot, vanhanaikaiset (ja pirun rumat) kaksostenVAUNUT. Ostimme ne kirpparilta sillä ajatuksella, että varsinaisia rattaita erillisine kantokoppineen ei tarvitsisi mökille viedä. Eihän siitä mitään tietenkään tullut. Pojat eivät nukkuneet kunnolla maatessaan vierekkäin isossa vaunukopassa vaan keskittyivät lähinnä huitomaan toisiaan. Nimesimmekin mökkivaunut seurusteluvaunuiksi, sillä pojat viihtyivät niissä mainiosti hereillä ollessaan. Kohotimme päätypuolta hieman ja laitoimme pari lelua roikkumaan. Avot, ja poikien kesäkeidas oli valmis! Seurusteluvaunuissa oli vilpoisaa helteelläkin ja niistä oli mukava tutkailla maisemia. Kärräsimmekin poikia niissä ympäri mökkipihamaata ahkerasti. Pääsimme näin itsekin puuhailemaan kaikkea kivaa helposti. Ja ottivat pojat vaunuissa myös paljon ilmakylpyjä, ihan ilkosillaankin. Niin komeita olivat kelit.

Olen nyt itse kuitenkin jo suhteellisen kypsä alati jatkuviin hellesäihin. Mökillä lämpö hiveli jäseniä ja järvessä oli helppo käydä viilentymässä. Kerrostalossa tilanne on kuitenkin toinen. Sisällä on kuuma ja ulkona on kuuma. Iltapäivän vaunulenkit alkavat olla suhteellisen raskaita paahtavassa auringonpaisteessa. Varjoa ei tahdo olla missään ja poikien vaatetusta saa säätää koko ajan - yleensä vähentämällä sitä matkan varrella. Onni nimittäin on mueletön hikitassu, pikkuinen hikoilee helposti ja uni kyllä kaikkoaa jos lämpötila ei ole kohdallaan. Elmeri ei ole lämpötilan suhteen yhtä tarkka, kunhan tutti vain on saatavilla oltiin missä tahansa. 

Vaunulenkkien raskautta lisää myös se, että vaunujen renkaat olisivat pumppauksen tarpeessa. Mies ei ole vielä ehtinyt asiaa hoitaa kuntoon. Taidankin laittaa mieheni viikonloppuna lenkille poikien kanssa, niin hoituu tuokin asia kuntoon alta aikayksikön :-) Itse muuten myös juoksen vaunujen kanssa, joten lienen melkoinen näky liikkuessani. Mutta liikunta on ainakin taattu. Vielä en siis allekirjoita väitettä, että pikkulapsiaikana ei ole aikaa liikkua. Asennekysymys, sanon minä. 

Ilmoittauduin myös vauva-äitijumppaan. Ohjaaja ilmoittautui vapaaehtoisesti jumppaamaan toisen pojan kanssa, se on kuulemma mukavampaa vauvan kuin nuken kanssa. Odotan innolla mitä harrastus tuo tullessaan! Samoin kuin vauva-uinti, jonne olemme koko perheen voimin suuntaamassa. 

Vapaapäivä?

Erinäisten sattumusten vuoksi olen ollut menneen viikon aikana tosi väsynyt. Viikkoon on mahtunut miehen töiden aloitus ja omien arkirutiinien hakeminen, sairastunut kissa, tihentyneet yösyötöt (2x2) ja kasaantuneet vapaa-ajan menot. Ja kun apu olisi ollut tarpeen, suurin osa isovanhemmista on ollut samaan aikaan pois maisemista. 

Jälkimmäisenä mainittu väsymyksen aiheuttaja on aiheuttanut perheessämme vilkasta keskustelua. Tälläisessa elämänvaiheessa vapaa-ajan menoja on ikävällä tavalla kategorisoitava. Mikä on "pakollinen vapaa-ajan meno" ja mikä taas itsekäs sellainen? Kun perheessä on kaksi vauvaa, molempien jaksaminen tulee olla sillä tasolla että homma toimii. Ja sorry vain yhden samanaikaisen vauvan isät: olette kenties päässeet osallistumisessanne helpolla, mutta kaksosperheessä homma ei toimi niin. Isää tarvitaan vauvanhoitoon samoin kuin äitiäkin. Ainakin jos tunnelman haluaa pitää katossa.

Mutta sitten viikon valopilkkuun. Tapasimme ensi kertaa ryhmänä kolmen monikkoäidin kesken. Kaikki kuusi vauvaa ovat syntyneet kolmen viikon sisään. Vauvojen pötkötellessä olohuoneen lattialla äidit joivat tyytyväisenä kahvia ja söivät karjalanpiirakoita. Uskokaa tai älkää.(Okei, kukaan ei ollut ehtinyt syödä aamiaista tehdessään lähtöä niin kyllä ruoka jo klo 11 maistuikin...)

Samassa tapaamisessa sain lahjaksi kuvassa näkyvän tiskirätin. Taidankin heti huomenna käyttää tuon etukortin ja olla kuin ellun kana. Menen itsekin pötköttelemään vain lattialle poikien viereen. Nyt se onkin jännittävää, sillä Onni tekee jo lupaavia yrityksiä kääntyäkseen ympäri!

Arki on täällä!

Hups, blogi on ollut kesälomalla. Lukeekohan tätä enää edes kukaan? Jos ei niin toimikoot sitten vaikka omana terapiapalstana.

Kauan odotettu kesä tuli ja meni. Aika on rientänyt niin että päätä huimaa. Pojat täyttävät ylihuomenna 4kk. Kesämme on ollut onnentäyteinen ja superhelppo. Pojat ovat syöneet ja nukkuneet mallikelpoisesti. Pääsääntöisesti yösyöttöjä on ollut koko kesän ajan vain yksi. Ja koska luokanope-mieheni on ollut koko kesän kanssamme, vauvojen hoito on ollut koko ajan molempien vanhempien vastuulla. Olenkin kesän mittaan ollut monesti kiusaantunut siitä, kun minulta on kysytty miten MINÄ jaksan. Kysymyshän olisi kuulunut, että miten ME jaksamme. No anyway, hyvin on jaksettu!

Myönnettäköön kuitenkin, että kesä on ollut pitkä kuherruskuukausi. Ihan syystäkin, sillä ristiäisten yhteydessä 8.6. vietettiin myös vanhempien salahäitä!
Kuherruskuukausi vietettiin mökillä, jossa vierähti yhteensä 8 viikkoa. Syöttämisten, pesemisten, pukemisten, seurustelun, ilmakylpyjen ja leikkimisen ohella tavattiin runsaasti ystäviä, tuttavia, sukulaisia, isovanhempia, naapureita ja kumminkaiman sukulaisia. Myönnettäköön, vähän liikaa. Nyt kun olemme palanneet kaupunkiin äidillä on hitonmoinen kesäkrapula.

Liika sosialisointi on aiheuttanut minussa
suuremman luokan ahdistusta. Olen luonteeltani sosiaalinen, mutta kaipaan kuitenkin ympärilleni tilaa muilta ihmisiltä, olivatpa ne keitä tahansa. On tietysti ihanaa että kaksoset kiinnostavat monia. Joskus on vaan kiva olla myös rauhassa, kun ei edes lähikauppaan saa mennä ilman, että joku puolituttu tai tuntematon tulee juttelemaan, kyselemään ja katselemaan. Tämä on tätä kaksosperheen arkea. Tietysti itseäänkin saa syyttää. Pitääkö jokainen small talk-
tilanne päättää omasta suusta kuuluviin sanoihin "Tulkaa käymään!" Aikuisten oikeasti, en mä kuvitellut todellakaan kaikkien tulevan...

No mutta nyt arki on täällä ja lähtökohdat ovat mitä mainioimmat. Olen alkanut (omasta tahdosta) hoitamaan yösyötöt ja heräämiset yksin. Olenkin nyt onnistunut sekoittamaan oman unirytmini, poikien kaikki rytmit ja tekemään poikien rytmeistä samanaikaisuuden sijaan peräkkäiset. Kaikki kaksosten vanhemmat tietävät mitä tämä tarkoittaa: kun toinen herää niin toinen nukkuu. Kun toinen on nälkäinen toista ei voisi vähempää syöminen kiinnostaa. Mutta silti, on kovasti hymyileviä omia kultapalleroita kuitenkin niin ihana katsoa!

Ja sainhan minä tänäänkin molemmat kuitenkin nukkumaan samaan aikaan vaunuihin ( järjettömän huutokonsertin seurauksena tosin). Siitä olikin sitten mukava lähteä kiireesti ulos ovesta kesävaatteisiin pukeutuneena huomatakseni, että ulkona on kylmä ja siellä sataa. Sateenvarjoa minulla ei ollut, joten sain suihkun samalla. Ihan hyvä, sillä en sinne ollut tänään vielä ehtinytkään. Joku päivä muuten otin pikasuihkun ollessani poikien kanssa kolmisin. Pojat jäivät sittereihin tapittamaan lelukaariaan. Juoksuaskelin kylppäriin ja suihku auki ( vaatteet olin käynyt riisumassa jo aiemmin). Kun sain vesihanan auki, toinen pojista itki perääni. Saakohan jostain ostettua nopeasti iholta huuhtoutuvaa suihkusaippuaa? Dermosilin versio kesti huuhtoutua ainakin liian kauan. Ja sanomattakin on selvää, että hiuksia en sillä erää pessyt. Suihkuepisodissa taisi minulla kuitenkin olla vähän huono ajoitus, sillä pojat olivat jo nälkäisiä kun lenkiltä tulimme. Kylläisinä ja pirteinä pojat kuitenkin viihtyvät leikkimatoillaankin jopa puoli tuntia yksin! Joten kyllä minä ehdin ihan hyvin päivänmittaan käydä vessassa ja siivota keittiön. Ainakin toistaiseksi.

Huh huh hellettä!

Mitä tehdä pienelle poikalapselle, joka selvästi raivostuu aina, kun laittaa lakin päähän? (Okei, en itsekään kovasti pidä pipon pitämisestä helteellä.) Otan sen pois, kun olen aikani yrittänyt sitä saada päässä pysymään, yleensä se nimittäin valahtaa riuhtomisen seurauksena silmille. Varsinkin kevyt kesälakki koiran kuvalla tuntuu olevan Onnin inhokki. Mikäs ihme se tosin on, kun olemme kissatalous:)

Helle on aiheuttanut pientä päänvaivaa vauvataloudessamme. Kerrostalokodissamme tuntuu olevan sisälläkin liian kuuma, puhumattakaan lasitetusta parvekkeesta. Ulkoillessa vaunut taas helposti kuumentuvat liikaa. Viimepäivinä lenkkini ovatkin keskeytyneet
tuon tuosta poikien vaatetuksen vähentämiseen. Eilen kotipihaan tullessamme vaunukopista heiluikin sitten pieniä paljaita varpaita. Olipa söpö näky:)

Olen lisäksi antanut pojille vettä tuttipullosta, vaikka sitä ei neuvolan ohjeiden mukaan mikään pakko olisi antaakaan. Tuntuu vain vähän hassulta juottaa kesäkuumalla pelkkää lämmintä maitoa. Vähemmästäkin tulee hiki. Veden juottaminen onkin muuten yksi niistä lukuisista asioista, jotka ovat muuttuneet sitten omien ja mieheni vauva-aikojen. Jotenkin jopa vähän ihmetyttää, miten monesta asiasta on nykyään ihan eri käsitys kuin ennen. Isovanhempien muisteloita siitä, miten ennen tehtiin on hauska kuunnella. Miten vauvan peppu pestiin aina pesuvadissa (ei juoksevan veden alla) tai miten kaikki vaatteet piti silittää, jotta iho ei kärsi. Onneksi nykyään on vähän helpompaa!

Kohta aloitammekin kesän vietin perheen kesken oikein kunnolla, kun miehen kesäloma alkaa. Kesämökki on viritetty lomakuntoon, enää puuttuvat asukkaat ja "pari" tavaraa. Onneksi veljeni lahjoitti meille peräkärryn. Ilman sitä tarvittaisiin toinen auto mökkimatkan tekemiseksi, ainakin näin alkukesästä. Vaunut, sitterit, kissat, juomavedet, pieni maailmallinen vaippoja ja nania, säkillinen vaatteita, ruokaa, hyttysverkkoja, lääkkeitä ja mitä kaikkea vielä:) Tarvinnee ryhtyä tästä listan kirjoittamiseen pikkuhiljaa...

Isän näkökulma: Kaksosperheen yöelämää

Pojilla tuli tänään kolme viikkoa kotielämää täyteen. Osani isyyslomalla myös loppuu hetkeksi. Viikoksi töihin ja kesäloma alkaa. Kansankynttilänä toimimisen hyviä puolia. No se siitä.

Meillä menee vähän liiankin hyvin. Pojat syövät todella hyvin pullosta ja varmasti rinnastakin, jos nainen saisi vuorokauteensa 6-8 tuntia lisää pituutta. Muu aikaa menee maailmaa ihmetellessä tai omia silmäluomia katsellen. Pojat eivät turhasta valita. Miinuksena voisi sanoa toisen pötkylän jatkuvan käkätyksen ja toisen ähinän nukkessaan. Liittynee kuulemma jotenkin keskosena syntymiseen. Tämän seurauksena pojat pääsivätkin omaan huoneeseen muutaman unettoman yön jälkeen.

Pojat nukkuvat 3-5h kerralla. Kaksi kertaa yössä tankataan. Tosiaan yösyöttö on tankkaus vailla sen suurempaa nautiskelua. Alkuun heräsimme kumpikin. Lopulta kokeilimme vuorohoitoja. Ensimmäisen vuoron hoitaa nainen. Jos tulee yhteishälyytys, toisen saa myös herättää. Näin käy aika usein. Pojat ovat hyvin pysyneet samassa rytmissä (mikä on aivan ehdoton asia kaksosten kanssa). Ja minä hoidan siis jälkimmäisen syötön. Olen yrittänyt yön pikkutunneilla kehitellä samanaikaissyöttötekniikoita hyvällä menestyksellä. Nainen on saanut nukkua ja pojat tankkaavat yhtä aikaa. Kuvasta näkee yhden tekniikan. Tähän varmasti yltiöäidilliset lukijat tuomitsevat tekniikan epäinhimilliseksi lapsistaan kiinnostumattoman isän toiminnaksi. No yöllä on kaikki keinot sallittuja ja kuten sanottua, kaksosten vanhemmat menevät siitä, mistä aita on jo kaatunut.

Arjen ABC

Olemme siitä onnellisessa asemassa, että meillä nukutaan. Pojat syövät kiitettävästi 3-4 tunnin välein, välillä jo jopa viiden tunnin. Ja syömisen päälle nukahdetaan pääsääntöisesti hyvin. Päivisin tosin hereilläolo alkaa pikkuhiljaa lisääntyä, joka on aivan ihanaa. Kohta voidaan katsella kuvakirjoja yhdessä!

Vaikka meidän perheessä ei siis ainakaan toistaiseksi kärsitä vatsavaivoja itkevistä vauvoista, se ei tarkoita sitä että työtä ei olisi. Syöttöihin, pesuihin, pukemiseen, nukuttamiseen ja vaunulenkkeihin menee aimo annos aikaa. Samalla pitää jaksaa kuitenkin huolehtia itsestään ja kodistaan eli siivota, käydä kaupassa, valmistaa ruokaa, syödä, tiskata ja keittää tuttipulloja, pestä pyykkiä, peseytyä itse ja mitä kaikkea vielä. Lisäksi tehtävälistalla ovat ristiäisten järjestelyt ja keittiön sähkötöiden ja muiden yksityiskohtien viimeistely. Niin, ja yöllä kuitenkin herätään kaksi kertaa syöttämään kaksi vauvaa eli vaikka meillä nukutaan, jää uni kuitenkin katkonaiseksi ja vähän vajaaksi. En ymmärrä miten niissä perheissä jaksetaan missä vauvat valvottavat paljon öisin. Kaikki sympatia niille perheille!

Jotta oma jaksaminen pysyy yllä, on minunkin tarvinnut miettiä toimiva arjen ABC, johon kuuluvat ainakin seuraavat asiat:

- Järkeistä kotityöt. Pyykkiä ei esimerkiksi tarvi pestä joka päivä vaan pari kertaa viikossa urakalla. Näin ei tarvi joka jatkuvasti ripustaa ja viikata. Sama pätee ruoanlaittoon. Tee iso satsi aina kerralla, niin ei tarvi jatkuvasti seistä keittiössä.

- Pyydä isovanhempia auttamaan pienissä askareissa kun käyvät. Se, että joku ripustaa pyykit tai vie roskat mennessään on oikeasti iso apu! Saati että joku muu vaihtaa silloin tällöin vaipan :-)

- Poistu ulos ovesta vaunulenkille, kauppaan, asioille tms joka päivä. Maailma avartuu, pieni väsymys kaikkoaa ja syöttörumba tuntuu taas aivan ihanalta kun tulee takaisin.

- Huolehdi itsestäsi. Käy kampaajalla ja muissa tarvittavissa jutuissa säännöllisesti. Tsekkaa myös, että kaapista löytyvät aina valmiit, takuuvarmat
vaatteet ulkoiluun ja kaupungille. Näin vaatepariin voi vain nopeasti hypätä ja marssia ulos. Jos joka päivä joutuu pähkäilemään mallista ulos kasvanutta tukkaa tai "mulla ei ole mitään päällepantavaa" juttuja, aikakatastrofi on valmis.

Ei mulla muuta, enempää en ehdi pohtia tätäkään asiaa:) Ai niin, virallinen laskettu aikani oli maanantaina. Kävimme neuvolassa sen kunniaksi. Pojat painoivat viisiviikkoisina 3150g ja 3130g. Pituutta 47 ja 48 cm. Olisi tuossa ollut vatsassa kantamista!

Öistä perunankuorintaa ja muuta mukavaa

Perheessämme on vietetty mielenkiintoiset viisi vuorokautta. Nukuttu on vähän (sekä pojat että vanhemmat), mutta ajateltu on sitäkin enemmän. Tai ainakin minä olen, mieheni taisi kutsua sitä heikkona hetkenään myös vatvomiseksi. Annettakoon anteeksi ja laitetaan väsymyksen piikkiin. Tässä taloudessa ei väsymyksestä muuten yleisesti riidellä, vaan nauretaan.

Pientä kriisinpoikasta on ollut ilmassa poikien ruokarytmien ja ruokailutapojen suhteen. Sanomattakin on selvää, että kahden vauvan taloudessa on jollakin tapaa päästävä yhteiseen rytmiin ja ruokailujen tulee muutenkin sujua sutjakkaasti. Muuten taloudessa on kaksi
nälkäistä ja känisevää pikkumiestä ja kaksi epätoivoon vaipuvaa vanhempaa.

Niin ihanaa kun imetys onkin, se on osoittautunut arjen kannalta varsin haastavaksi. Ennenaikaisena syntyneiden vauvojen imuvoima on puutteellinen ja rinnasta suoraan saatava ruokamäärä jää niin vähäiseksi että unta/tyytyväisyyttä riittää korkeintaan kahdeksi tunniksi eteenpäin. Samanaikaisesti sen sijaan pulloa saanut velipoika pysyy tyytyväisenä jopa neljä tuntia. Tämän yhtälön seurauksena homma meni niin villiksi, että taloudessamme syötettiin ja hyssytettiin vauvoja jatkuvalla linjastolla ja nukuttiin vain pieniä pätkiä siellä täällä. Ja kun mukaan lasketaan vielä unissaakin ääntelevät vauvat, maukuvat kissat ("joko on aamu?" -tyyppinen liikehdintä) ja vanhempien herkät unenlahjat, ymmärtänette tilanteen absurdiuuden. Samalla aikaa olen itse yrittänyt lisätä rintamaidon määrää litkimällä päivittäin litratolkulla vettä, pahanmakuista teetä ja jopa pilsneriä (olen aina inhonnut oluen makua, yök) sekä lämmittämällä rintoja, mutta laihoin tuloksin. Ettei ainakaan siitä homma olisi kiinni. Onhan se kiinni siitäkim.

Ilo ja nauttiminen ovat olleet aika kaukana hommasta (ja uni). Joku yö syytin myös miestäni rintamaidon vähyydestä (kun KUKAAN ei tee täällä talossa minulle kunnon ruokaa). Mies lähti sitten siltä istumiselta kuorimaan perunoita siskonmakkarasoppaa varten klo 02:15. Itse taas joku yö heittäydyin teatraalisesti olohuoneen matolle itkemään tilannetta miehen katsellessa toimintaani sohvalta, ehkä hieman hymyssä suin... ( En muista oliko se klo 00:30, 02 vai 04 syötöllä vai jossakin muussa välissä.) Näkymä keittiössämme on näiden öiden jälkeen ollut myös hyvin hullunkurinen. Tuttipulloja on ollut levällään niin paljon (kaikki taloudesta löytyvät),että joku aamu jouduin itsekin oikein kysymään, että onko nuo kaikki olleet käytössä yhden yön aikana?? Nyt tuttipulloja on ostettu varmuudeksi myös lisää, niin eivät pääse ainakaan loppumaan...

Eilen sanoimmekin hommalle STOP ja muutimme toimintaamme sellaiseksi, että siinä on jokin järki. Jääköön perheen sisäiseksi asiaksi millaiseen ratkaisuun päädyimme. Miten monikkoäidiltä kuulemani lause menikään: " Mene siitä mistä aita on jo kaatunut!" Poikien ollessa kuukauden ikäisiä ymmärrän vihdoin mitä tämä tarkoittaa!

Äidinmaitoa ja vauvankakkaa

Pojat kotiutuivat sairaalasta viikko sitten torstaina. Viikko onkin kulunut kuin siivillä, juurihan kävelimme sairaalan mäkeä kahden kantokopan kanssa alas! Valitsimme muuten lähtiessämme pisimmän mahdollisen reitin, sillä niin kauan olen haaveillut sairaalan piha-alueen läpi kulkemisesta omia vauvoja kantaen. (Okei, vieläkään en kantanut kuin varustekassia, isä kuljetti poikia, sillä minun ei kannata kovasti vielä kannella mitään.)

Ekaan "onko teillä kaksoset, voivoi ihanaa"- mummoon törmäsimme muuten sairaalan pääovella. Sen jälkeen ihastelijoina ovatkin toimineet pääsääntöisesti ainoastaan isovanhemmat ja tädit/sedät, sillä keskosten kanssa ulkona ja ihmismassojen joukossa kulkemiseen tuli aika tiukat ohjeistukset. Kauppakeskuksiin lähtemistä saamme vielä odottaa tovin, samoin ulkoilua saamme vasta harjoitella 30 min pätkissä kunnes painot ylittävät 3kg:n maagisen rajan. Kovin kauaa siihen ei kuitenkaan mene, sillä neuvolatädin vieraillessa alkuviikosta pojat painoivat jo 2,5kg.

Olemme nyt mieheni kanssa nauttineet täysin rinnoin (ehkä tämä ilmaisu sopii silti vain minuun) vauvantuoksusta kotonamme. Arkea rytmittävät nyt syöttämiset ja vaipanvaihdot 3-4 tunnin välein. Maitobaarissa on siis melkoinen kysyntä kahden vakioasiakkaan johdosta. Yöllä tosin isäkin pääsee syöttöhommiin pullon kanssa, jotta itse ehdin myös levätä tarpeeksi. Kahden vauvan peräkkäinen imettäminen nimittäin vie helposti lähes 1,5 tuntia, sen verran verkkaista syöminen pikkupojillamme vielä on. Aterioiden jälkeen asiakkailla onkin yleisimmin sitten "taju kankaalla". Melkoista ruokailua siis!

Vaipanvaihtoja saa päivässä tehdä myös
melkoisen määrän ja välillä se onkin melkoista akrobaatin hommaa! Nopeuden pitää nimittäin olla huippuluokkaa, koska molemmat veljekset ovat kunnostautuneet pissailemaan vaipan poistuessa takavasemmalle. Essulle olisi siis hommassa käyttöä, sen verran komeita kaaria kylpyhuoneessamme säännöllisesti lentää:)

Isän näkökulma: Pian kotona

Aika on mennyt äkkiä. Juuri sitä poikien kanssa kurvattiin synnytyssalista keskolaan. Ja nyt poikien paino nousee ja ruoka maistuu! Ihmeen rauhallisia poikia myöa ovat. Jos oikein antaumuksella ja kovalla yrityksellä monen vaiheen kautta saa lapsia maailmaan niin tuleeko heistä "helppoja" vauvoja? Ensimmäiset 2,5 vkoa näyttää ainakin siltä. Aika lailla kellon tarkkaan alkaa ähinä, jota seuraa vaipanvaihto ja tuttipullo tai äidin rinta lutkutettavaksi. Välillä jommalta kummalta (tai parhaimmassa/pahimmassa tapauksessa kummaltakin) tulee perästä jälkiserenadi, joten vaipanvaihto pitää uusia. Venkulat eivät itke. Mitä nyt välillä tulee ilmoitus hoitopöydällä märän takapuolen kanssa, jos isä hakee pyyhettä liian kauan. Kovin on helppoa (koputan puuta:)!

Elmeri on oikea tissimaakari! Aina kun tuuttaa tavaran tarjolle, alkaa ankara lutkutus! Näkyy muuten jo poskista. Hän on oikea makuri. Oikein nautiskelee kuin kulinaristi michelin-tähden ravintolassa. Hän elää syödäkseen.

No entäs se toinen nahkapokaali? Onni-poika syö elääkseen. Pullosta hotkii kuin ei olisi ennen ruokaa saanut. Toimistokäyttäytumistä Naisen maitobaarissa on vielä vähän harjoiteltava. Hän ilmoittaa ruttunaamalla ja ähinällä että ruokaa tänne kuin olisi jo. Ja jos maitoa tulee liikaa, hän kyllä ilmoittaa siitäkin. Tuottaa hieman hankaluutta baarinpyörittälle. Mutta eiköhän ahkera harjoittelu palkita... Jos painot jatkavat nousua, harjoittelu jatkuu viikonlopusta eteenpäin kotona!

Kotiinlähtö lähestyy

Juuri kun tuntuu, että mikään ei etene minnekään, tapahtuukin iso loikka eteenpäin! Nyt nimittäin näyttää vahvasti siltä, että tämä pesue lähtee sairaalasta viikonloppuna KOTIIN! Nenä-mahaletkut on molemmilta pojilta poistettu ja jos painot nousevat lähipäivinä edelleen yhtä hienosti, sanomme hei hei sairaalaelämälle.

Omia fiiliksiä on vähän vaikea kuvailla. Olo on ainakin suunnattoman helpottunut ja äärettömän onnellinen. Vauva-arkea on odottanut niin kauan ja nyt se kurkkii ihan nurkan takana. Kohta saamme elää vauvojen omaan rytmiin omassa kodissa ja olla juuri niin kuin haluamme. Ei tarvitse noudattaa sairaalan aikatauluja ja vuorovaikuttaa hoitohenkilökunnan kanssa vaan saamme elää ihan omaa elämää.

Elmeri ja Onni ovat molemmat lisänneet elopainoaan jo 400g eli kasvua on tullut ihanasti. Ovathan he kuitenkin pikkuisia, kumpikin kissoistamme painaa sen verran kuin pojat yhteensä....

Poikien luonne on alkanut myös hahmottua meille vanhemmille. Onni on hyvin ilmeikäs ja liikkuvainen vauva. Temperamenttia Onnilta löytyy runsaasti, hänestä on kasvamassa oikea meidän perheen pikku sähikäinen, joka vähät välittää siitä mitä vanhemmat tahtovat. Onni kulkee selkeästi omia polkujaan jo vauvana :) Elmeristä on kasvamassa taas pieni söpöliini, joka noudattaa nätisti ruoka-ja nukkumisrytmejä ja valveilla ollessaan lussuttaa kiltisti tuttiaan. Elmeri on kunnostautunut reippaasti myös ruokarintamalla ja pikkumiehen posket ovatkin alkaneet hienosti pyöristyä. Onnin kanssa meillä on taas "vähän" hiomista ruokatottumuksissa. Isän mukaan äiti pitäisi pukea jätesäkkiin ja poika muovipussiin kun ruokailu alkaa:) Toistaiseksi olen pitänyt vaatteet päällä, mutta jahka tästä kotiin päästään...

Kilojuhlia ja imetystalkoita

Molemmat pojat ovat ylittäneet 2kg:n rajapyykin eli meillä on syytä juhlaan! Aiemmin talvella vietimme viikkojuhlia ja nyt kilojuhlia. Näin ne aiheet muuttuvat, vain teema säilyy :)

Syömisessä on menty viime päivinä aimo harppaus eteenpäin! Molemmat pojat ovat kunnostautuneet rintaruokinnassa oikein kunnolla. Äidinvaistoni osui oikeaan, kun
uskoin neljän tunnin välein tapahtuviin syöttöihin kolmen tunnin sijaan. Näin pojat saavat nukkua pidempiä pätkiä ja ovat herätessään nälkäisempiä. Ruoka katoaa mahaan nyt erittäin kiitettävästi ja tämähän tarkoittaa vain yhtä asiaa: kotiinlähdön lähenemistä!

Harvemmin tapahtuvat ruokailut antavat syötöissä myös paremman mahdollisuuden vauvantahtisuuteen, tehtiin sitä sitten suoraan äidin maitopankista tai isän syöttämänä pullosta. Pojat saavat syödä rauhassa, kun vanhempien ei tarvitse vilkuilla koko ajan kelloa pelätäkseen rytmin menevän sekaisin liian "hitaasta" syömisestä. Nyt aikaa on huomattavasti runsaammin ja kaikki ovat tyytyväisempiä itse tapahtumaan ja myös lopputulokseen.

Ensikertalaisena olen kuitenkin harvinaisen yllättynyt siitä, kuinka vähän hoitohenkilökunnalta (niin synnärilllä kuin keskolassa) saa tietoa, rohkaisua tai tukea
imetykseen. Suurin osa asioista on itseni selvittämiä ja kysyessäni olen saanut vastauksia hoitajilta. Muuten hommaan on suhtauduttu vähän asenteella "toimi siten kun itse osaat". Ja omalla kohdallanihan koko hommassa on vähän enemmän haastetta, sillä imetänhän kahta keskosvauvaa. Siksi olenkin itse todella tyytyväinen homman sujuvuuteen ja myös siihen, että mieheni tukee minua kiitettävästi hommassa. Kahden vauvan imettäminen ei nimittäin ole mitään nopeaa hommaa ja apukäsiä tarvitaan tasaisin väliajoin. Saati jos puhutaan vauvojen asettelusta samanaikaisesti hyvään asentoon rinnalle...

Omassa syömisessäni ei sitten olekaan tolkkua. Ruokahalu nimittäin jäi synnärille. Mikään ei oikein maita ja ruokamäärät ovat harvinaisen pieniä. Keskolassa hoitajat muistuttavat imettävän äidin tankkauksesta, koska se kuulemma vaikuttaa maidontuotantoon. Sen sijaan synnäriltä saamassani tuotepaketin materiaaleissa lukee, että äidin syömisellä ja juomisella ei juurikaan ole maitomääriin vaikutusta. Kumpaahan nyt sitten pitäisi uskoa??

Ässien voittojuhlia

Kaikki varmasti ovat kuulleet, että tämän vuoden jääkiekon Suomen mestaruus tuli Poriin! Edellinen mestaruus onkin omalta syntymävuodeltani (1978). Tällä kertaa mestaruus osui poikien syntymävuoteen ja kaiken kukkuraksi mieheni syntymäpäivään. Meidän perheeltä ei tarvitse tätä faktaa tiedustella vuosien päästä missään visassa, mielissä pysyvät
varmasti nämä päivämäärät ja vuodet.

Keskolassakin oltiin mukana voittotaisteluissa tuomalla jokaiseen huoneeseen hyvissä ajoin pikkuinen Ässät-lippu. Mekin sitten poikien kanssa sitä heiluttelimme ja pikkuinen Onni-poikamme intoutui jopa puristamaan tikkua pikku kätösineen. Velipoika Elmeri
sen sijaan veteli sikeitä sylissäni samaan aikaan eikä ollut otteluselostuksesta millään muotoa kiinnostunut :)

Muuten päivät ovatkin sujuneet tutun kaavan mukaan. Aamulla sairaalaan ja illalla pois. Välillä käynti kotona tekemässä jotain akuuttia. Ja iltaisin sitten tulee väsymyksestä ja ikävästä aina itku kotiin ajellessa :( Onneksi lääkäri on kovaa vauhtia passittamassa meitä ensi viikolla kotiin. Vähän saisivat pojat kyllä sitä ennen kasvaa. Elmeri on painoltaan nyt piirun verran yli 2kg, Onnilla matkaa tuohon on 60g. Sitten pidetään poikien ekat kilojuhlat!

Syömisharjoittelua ja muuta mukavaa

Pojat pääsivät viikonloppuna siirtymään lämpösängystä tavalliseen vauvojen sairaalasänkyyn. Samoin jalkapohjista signaalia ottaneet happisaturaatiomittarit poistettiin maanantaina, koska niitä ei enää tarvittu. Nyt meidän poikien potilashuoneessa ei piippaa enää yksikään mittari! Seuraavana etappina onkin opetella kunnolla syömään, jonka jälkeen lähdemme koko joukko kotiin! Ensi viikosta on kovasti puhuttu:)

Molemmilla pojilla on vielä nenä-mahaletkut ruokailuhetkiä tukemaan. Jostakin syystä letkujen käyttö on aiheuttanut minussa eniten tunteita. Isä suhtautuu asiaan tyynemmin ja kärsivällisemmin. Minä tapani mukaan hieman hätäilen... Molemmat pojat syövät osan ateriastaan jo suoraan rinnasta ja pullosta menee monta kertaa päivässä koko ateria. Välillä poikia kuitenkin väsyttää niin, ettei syöminen tahdo luonnistua luomien lurpsuessa kiinni, joten letkua tarvitaan. Erityisesti öiseen aikaan keskoslapsia ei aina herätetä syömään vaan turvaudutaan letkuun. Tämä asia saattaa silti lähipäivinä korjaantua, kun ruokailuissa siirtytään asteittain kahdeksasta kuuteen ja ruokailuvälit ovat näin pidemmät. Jospa pojat olisivat sitten aina ruoka-aikoina paremmin hereillä. Itse en nimittäin aina ymmärrä, miten voi oppia syömään jos ei syötetä...

Keskola noudattaa toiminnassaan Vanhemmat Vahvasti Mukana -projektia.
Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että me vanhemmat saamme osallistua hoitoon niin paljon kuin haluamme ja vanhemmat muodostavat hoitajien kanssa tiiviin hoitotiimin. Oma päiväni rytmityykin nyt niin, että tulen aamulla sairaalaan klo 10 ollakseni paikalla lääkärikierron aikana. Tämän jälkeen alkaa ensimmäinen hoitokertani, johon syöttöineen, vaipanvaihtoineen, pesuineen, kakkakatastrofeineen ja punnituksineen menee aikaa tunnista puoleentoista, riippuen onko joku auttelemassa minua vai ei ja mikä poikien syömistahti/ -tapa on. Tämän jälkeen pitääkin itse syödä lounasta jossakin/eväitä, pumpata rintamaitoa tai hyssytellä/pitää sylissä mahdollisesti hereillä olevia poikia. Sitten aloitetaankin alusta. Isä tulee paikalle työpäivän jälkeen ja illalla mennään johonkin aikaan kotiin, riippuen siitä pitääkö käydä kaupassa, valmistaa ruokaa, pestä pyykkiä, maksaa laskuja tai tehdä jotain muuta, lypsää rintamaitoa ainakin. Ja itsestäänkin pitäisi huolehtia, mutta ei tähän yhtälöön nyt oikein sitä kuuluisaa lepäämistä mahdu. Jossakin vaiheessa päivää yritän myös purkaa puhelimeen tulleet ystävien/sukulaisten/perheenjäsenten puhelut ja viestit... Ja kun pojat pääsevät kotiin, niin tuskin tämä kiireisyys tästä helpottaa:)) Kohta tämä todellisuus on läsnä yölläkin. Kaikesta tästä huolimatta, millään ei jaksaisi odottaa poikien saapumista kotiin!

Lähdenkin tästä nyt syömään välipalaa, kun sängyn suunnassa on hiljaista. Samalla yritän suunnitella, ehtisinkö tänään vielä tehdä täsmäiskun H&M:lle ostamaan imetyspaitoja ja ennestään tutut vapaa-ajanhousut (isompaa kokoa tietysti). Mihinkään sovituskoppiin on turha haaveilla ehtivänsä, katsellaan sitä sitten vuoden päästä tai jotain :)

Keskola-äitiyden ensiaskelia

Pojat täyttivät tänään viikon ja tuoreen äidinkin aivot alkavat jälleen toimia:) Takana on varmasti yksi elämän ikimuistoisimmista viikoista, niin isoja asioita on tapahtunut.

Sydäntä särkee jättää pojat iltaisin keskolaan, ja joka ilta se on yhä kamalampaa :( Hoitohenkilökunta on osastolla kuitenkin supermahtavaa, joten hyvässä hoidossa pikkumiehemme ovat. Meille myös kerrotaan joka päivä, että nyt kannattaa vielä mennä kotiin ja levätä/nauttia/rentoutua, kun vielä voi. Tämän kuuleminen aiheuttaa kovin ristiriitaisia tunteita, sillä on vaikea kuvitella itsensä jonnekin muualle poikien viereltä. Katsomaan televisiota? Shoppaamaan? Tapaamaan kavereita? Näitä lapsia on odotettu syntyväksi vuosia. Tällä välin olen ihan tarpeeksi ehtinyt nauttia kaikesta siitä, mitä elämä ilman lapsia tarjoaa. Kiitos ei enää hetkeen.

Pääsin itse sairaalasta pari päivää sitten ja oli ihana päästä omaan kotiin hektiseltä vuodeosastolta. Äitejä ja vauvoja tulvii tällä hetkellä ovista ja ikkunoista - rauhallinen tunnelma oli osastolla haave vain. Onneksi olin selvittänyt monta asiaa etukäteen (mm. keskoslasten imetykseen liittyen), joten osasin kysyä asioita oma-aloitteisesti. Niinpä kiikutinkin onnellisena ensimmäisellä kerralla 2ml omaa äidinmaitoa keskolaan. Viikon jälkeen maidontuotanto on jo sitä luokkaa, että kyllä sinne ostoksillekin on suunnattava. Etukäteen hankkimani kaksi imetyspaitaa kun kuluvat päivässä, sen verran suttaavaa touhua imettäminen ja rintamaidon lypsäminen on.

Lypsäminen kuuluu olennaisena osana keskola-aikaan. Makuuhuonettamme koristaakin tällä hetkellä sairaalasta lainassa oleva pumppu ja aamulla maidot kulkeutuvat mukanani sairaalaan. Käsilaukun koostumus on siis nykyään vähän erilainen :) Tosin käsilaukun virkaa hoitaa tällä hetkellä sairaalasta saatu Libero-kassi.... Mammautuminen on siis alkanut kiitettävästi jo viikossa :)

Isän vaipanvaihtoa, osa 2

Miten voi olla pienessä kädessä niin suuri voima? Kun se tarraa kaikin sormin kiinni minun yhteen sormeen. Ei niinkään se puristusvoima (vaikka sitäkin löytyy yllättävän paljon) vaan se voima mikä tunki läpi koko isän kehon varpaista aina päälakeen asti. Tuntuu että joka hetki pojat valtaavat lisää paloja minusta ja se jos mikä tuntuu hyvältä!

No takaisin konkretiaan. Vaipanvaihtoa osa kaksi (olen kyllä vaihtanut jo hieman useammin kuin kaksi kertaa:) kokeilen aloittaa Onni-pojasta kun hän oli nukkunut edellisen ruokailun autuaan tietämättömänä maailman menosta nauttien äidinmaitonsa nenämahaletkun kautta. Eli herra oli hereillä. Varmistin vielä tajunnan tason vaihtamalla vaipan ennen ruokaa. Vähän vielä pyörittelyä ja herra oli valmis lutkuttamaan. Ja hienosti menikin. Tuttipullossa oli erilainen pää ja se näytti sopivan herralle. 30ml meni kuin saavista kaataen. Siinä sivussa isä sai Onnilta kunnon huitaisun päin naamataulua. Miten sekin voi tuntua niin hyvältä? Elmeri-poika alkoi myös antamaan elon/nälän merkkejä. Nainen oli tällä välin suunnannut osastolle kotiinlähtöhaastatteluun eli sain vähän säätää näin miesten kesken.

Onni tankattu ja kuivatettu joten oli Elmerin vuoro. Kokeilen toista taktiikkaa eli ensin pullo suuhun, sillä herra oli täysin hereillä. Herran kädet oikein hamusivat pulloa ennen kuin hän sai sen suuhunsa. Alkaa siis homma luistaa. Alta aikayksikön pullonpohja jo näkyikin. Monta kertaa herra on täräyttänyt tortun juuri vaihdettuun vaippaan, joten saapuisiko torttutilaus vanhaan vaippaan? Taisi käydä pullontyhjnnys niin vikkelään, että jäi torttu matkalle. No mitä mitä vielä! Siihen se herra sen latasi keskelle hoitopöytää ja ilman vaippaa tietysti. Taas veri Elmeri pidemmän korren. Ehkä isä vielä onnistuu:)

Äiti saapui paikalle ja päätimme antaa Onnin vielä haistella ja maistella äidin rinnalla maidon tuoksuja. Hän oli vain ehtinyt päästää kiinteät sinappikaasut tällä välin, joten eikun vaihtamaan. Ajattelin siinä että, taisin tehdä ennätysajan vaipanvaihdossa kun Onnia ojensin naisen rinnalle. Nainen siihen totesi vain, että pitäiskö noi housut laittaa herralle? Ei isä voi kaikkea huomata:)

Minusta tuli äiti!

Ehdin nautiskella kokonaiset kuusi päivää vuodelevon jälkeisestä elämästä ennen synnytyksen käynnistymistä. Se oli kuitenkin enemmän kuin tarpeen: ehdin puuhailla kotia kuntoon ja saada omia voimia palautetuksi. Loppuviikosta aloin tulla myös oudon levittomaksi, joka ilmeisesti alitajuisesti ennakoi synnytyksen lähestymistä. Lauantaina se oli sitten menoa!

Olen äärettömän kiitollinen virkeistä ja hyväkuntoisista pikku-prinsseistä, jotka syntyivät 14.4. 5:39 ja 5:40. Synnytys päättyi lopulta kiireelliseen sektioon, sillä b-vauvan syke alkoi laskea supistusten voimistuessa. Mitään riskejä ei haluttu ottaa ja ylilääkärin antaessa leikkausluvan saapui synnärille nopeasti paikalle yli 10-hengen leikkaustiimi minua ja vauvoja varten. Isä passitettiin tässä vaiheessa
isähuoneeseen kahvin ja voileipien kera. En ole kysynyt maistuivatko ne tuossa tilanteessa...

Leikkaus ei ole koskaan mukava kokemus. Kun vatsaan joudutaan vielä menemään kiireellä, ensimmäisellä sijalla ovat vauvat, toisella äiti. Tässä rytäkässä
minuun tuli normaalia enemmän vahinkoa, joka pidentää toipumisaikaani. Pojat sen sijaan päästivät heti kunnon itkut mahasta nostettaessa, jotka kuulin lääkehuurusta ja happimaskista huolimatta. Isä pääsikin sitten heti poikia hoivaamaan keskolaan minun jatkaessa matkaani heräämöön.

Tarina jatkuu kun syöttämiseltä, vaipanvaihdolta ja poikien ihailulta ehdin:)

Ensimmäinen työpäivä isänä (ja muita kokemuksia)

Pari päivää poissa töistä poikien luona hujahti silmissä. Alkaa otteet löytymään ja vaipanvaihdon tatsi hahmottumaan. On alle kaksikiloinen pojanpötkylä kyllä pieni! Jotenkin sitä vain otteet varmentuu ja luonnollistuu.

Vaipanvaihdon oppitunti yksi: käännä lapsen takapuolta kyljen suuntaisesti (tukee fysioterapeutin mukaan lapsen motorista kehittymistä ja oma kehon hahmottamista. Järkeenkäypää). Älä pidä kiirettä uuden vaipan kanssa sillä pojat tykkää pissata kaaressa heti kun iskä ottaa vaipan auki. Välillä kannattaa kokeilla syöttää ennen vaipanvaihtoa, koska takapuoli näyttää törisevän poikkeuksetta tuttipullo suussa näin muutaman päivän otannan perusteella.

Niin tuli sitä töissäkin käytyä:) Ajatukset olivat kovasti pojissa ja äidissä pitkin päivää. Kovasti tuli onnitteluja joka suunnasta. Varsin hellyttävää kun eskari- ja ykkösluokkalaiset tulivat oikein halaamaan minua. Isommat oppilaat tulivat korrektisti kättelemään tai muuten vain onnittelemaan.

Olen huomannut seuraavani poikaoppilaita eri tavalla rakenneultran jälkeen, jossa selvisi lastemme sukupuoli. Ja tänään huomasin sen muuttuneen vielä. En osaa vielä sanoa mikä se on, mutta varmasti se liittyy jotenkin isäksi tulemiseen. Huomaan puhuvani heille eri tavalla, luulen ymmärtäväni heitä paremmin ja lisäksi koko suhtautumiseni heihin muuttui voimakkaasti. Isäksi tullaan yhdessä yössä, mutta kasvaminen isäksi jatkuu.

Isän näkökulma: Onneksi olkoon!

Tilanne on mennyt juuri niin kuin toivoin. Ensin kuusi viikkoa makuuta koska oli suuri ennenaikaisen synnytyksen riski ja nyt lähes viikon liikkumisen jälkeen ei mitään muutosta. Keittiökin ehti valmistua. Tilanteesta rohkaistuneena ilmoitin työkavereilleni, että olen käytössä lauantaina 13.4. Karhuviestiin, jos jollekin tulee este (en kyllä ole kahteen kuukauteen ottanut ainuttakaan juoksuaskelta). Perjantaina aamulla puhelin sitten soi, että varamiehelle olisi viestissä käyttöä. Lupauduin mukaan, ellei synnytys käynnistyisi. Miksi se nyt yhtäkkiä käynnistyisi? Nainen on häärinyt kotona kuin ennen vanhaan (lue: imuri käy ja paikat menee ojennukseen, mies mukaanlukien:). No kuinkas kävikään...

Lauantaina klo 9.45 nainen tuntee napsauksen ja käännähtää sängystä raskauden suomalla nopeudella lattialle. Lapsivedet tulivat. Aikamoinen lammikko kirkasta makeantuoksuista nestettä makuuhuoneen lattialla. Ei muuta kuin rätti käteen ja lattiaa siivoamaan. Naista ei supista, joten ei ole hengenhätä. Sairaalakassi on pakattu. Ruokimme itsemme ja kissamme ja suuntaamme kohti keskussairaalaa. Siistin vielä nopeasti partaani, etteivät lapset isäänsä heti pelästy. Matka sujui rauhallisesti.

Synnytysosastolle oli paikalle hälyytetty vuoksemme myös takapäivystäjä. Jos emme olisi häntä tunnistaneet synnytyksen ja naistentautien ylilääkäriksi, häntä olisi saattanut luulla vaikka talonmieheksi:) Mistä lie tullut. Lapset olivat RT-tilassa, eli alatiesynnytys oli täysin mahdollinen. Kohdunsuun tilanne oli kuitenkin vielä epäkypsä, joten päädyimme odottelemaan osastolle. Ylilääkärin mukaan synnytys käynnistettäisiin sunnuntaina aamulla, ellei se ala edetä itsestään... Alkaa jännittämään. Osastolla on ruuhkaa ja lasten itkua kuuluu sieltä täältä.

Sunnuntaina 14.4. klo 5:45 kätilö tulee sanomaan onneksi olkoon, teille on syntynyt kaksi poikaa! Synnytys siis käynnistyi itsestään, kunnes se lopulta teki stopin ja synnytys päättyi kiireelliseen sektioon. Isä ei pääse kiireelliseen sektioon mukaan, oli muuten pitkä aika odotella isien huoneessa uutisia. Nainen saa kertoa näistä tapahtumista myöhemmin mitä tahtoo.

Kummatkin pojat syntyivät viikkoihin nähden hyvävointisina (34+6). Herra A 1900g, 44cm ja Herra B 1860g, 43 cm. Kummallekin laitettiin aluksi alipaineletku oman hengityksen tueksi pitämään keuhkorakkulat toiminnassa. Puoleen päivään mennessä kumpikin venkula hengitti jo hienosti omilla keuhkoillaan! Klo 13.30 sain Onnin (B) mahan päälle kenguruhoitoon. Siinä kyllä unohti kaiken muun ja elämän palaset menivät aivan uuteen järjestykseen!

Nainen toipuu sektiosta hitaan varmasti. Aiemmin leikattu endometrioosi laittoi tähänkin sormensa peliin vaikeuttaen sektiota. Virtsarakko oli kiinni kohdussa, joten se vaurioitui operaatiossa. Sairaalajakso taitaa sen seurauksena pitkittyä. No kyllä taitavat pojatkin sairaalan kaukaloita hetken kuluttaa. Vaikkakaan tehohoitoa he eivät kauaa tarvitse, jos hoitavaa kokenutta kätilöä on uskominen.

Iltapäivällä sitten Elmeri (A) myös hakeutui isän karvaiselle rintakehälle. Herra oli veljeään huomattavasti rauhallisempi. No se saattaa moneen kertaan vielä heittää häränpyllyä. Ei vielä täysin osaa ajatella olevansa isä, mutta pojat mahan päällä on jotain aivan uskomatonta! Ei sitä tunnetta pysty kuvaamaan sanoilla. Toivon vain kovasti että Nainen toipuu mahdollisimman nopeasti, että näkisi pojat livenä. Hän on joutunut tyytymään valokuviin ja videoihin, sekä minun epämääräisiin sepustuksiin tapahtumista ja fiiliksistä.

On tämä kyllä tasa-arvoa. Nainen kantaa pojat mahassaan kärsien pahoinvoinnit, unettomat yöt, jatkuvan pissahädän, painonnousun, turvotuksen, synnytyksen käynnistymisen, supistuskivut, puudutuksen, sektion (ja mitä siinä tapahtui) ja kukkuraksi sen ettei hän näe poikiaan heidän ensimmäisenä vuorokautetaan. No isä ei voi olla äiti, eikä äiti voi olla isä. Ei sitten missään vaiheessa. Se on sitä luojan luomaa tasa-arvoa. Tietysti nainen kokee paljon ihania asioita raskaana ollessaan, joista mies vain voi kuvitella.